Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Punaiset kengät

The Red Shoes 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Elokuva

“­Se on elo­ku­va, jo­ka jat­ku­vas­ti ja pak­ko­miel­tei­ses­ti vetää mi­nua puo­leen­sa”.

“­Se on elo­ku­va, jo­ka jat­ku­vas­ti ja pak­ko­miel­tei­ses­ti vetää mi­nua puo­leen­sa”. Näin sa­noi Pu­nai­sis­ta ken­gistä Mar­tin Scor­se­se vii­me tou­ko­kuus­sa So­dan­kylässä­kin pistäy­ty­neel­le In­de­pen­dent-leh­den toi­mit­ta­jal­le Geoff­rey Mac­na­bil­le. Scor­se­se nä­ki elo­ku­van en­si ker­ran al­ta kym­men­vuo­tiaa­na ja se on eni­ten hä­nen omiin elo­ku­viin­sa vai­kut­ta­nut yk­sittäi­nen fil­mi.
Tuot­ta­ja­pa­ri Mic­hael Powel­lin ja Eme­ric Press­bur­ge­rin elo­ku­vat ovat kaik­ki jäl­jit­te­lemättö­miä ja kuu­lu­vat elo­ku­va­his­to­rian mer­kittä­vim­piin saa­vu­tuk­siin. Pa­rin oh­jaa­ja­puo­li­kas Mic­hael Powell on pak­ko­miel­tei­den ja neu­roo­sien ku­vaa­ja­na eng­lan­ti­lai­sen maan­mie­hensä Alf­red Hitch­coc­kin ja es­pan­ja­lais­mes­ta­ri Luis Buñue­lin ve­roi­nen. Näil­le tyy­lil­li­ses­ti eri­lai­sil­le, mut­ta yhtä kaik­ki vi­sionää­ri­sil­le elo­ku­van­te­kijöil­le on yh­teistä myös sur­rea­lis­tis­ten ku­vien käyttö ja komp­ro­mis­se­ja välttävä eh­dot­to­muus sekä se tiet­ty häikäi­lemättö­myys, jol­la he suh­tau­tui­vat yleisön odo­tuk­siin to­teut­taes­saan omia nä­ke­myk­siään niin ai­hei­den va­lin­nas­sa kuin tin­kimättömässä te­ko­ta­vas­sa.
Pu­nai­set kengät (1948) – tans­sie­lo­ku­van Ci­ti­zen Ka­nek­si­kin kut­sut­tu elo­ku­va — on poik­keus­ta­paus jo­pa oh­jaa­ja Powel­lin ja hä­nen un­ka­ri­lais­syn­tyi­sen kä­si­kir­joit­ta­jan­sa Press­bur­ge­rin ai­nut­laa­tui­sel­la yh­tei­su­ral­la. Sen tans­si­fan­ta­sioi­den la­vas­tuk­sis­sa voi nähdä sa­man­ta­pai­sia ”­va­lu­via” ku­va-ai­hei­ta kuin Buñue­lin ystävän ja työ­to­ve­rin Sal­va­dor Da­lin sur­rea­lis­mis­sa, jo­ta Hitch­cock taas hyö­dyn­si jo fil­missään Noi­dut­tu (1945).
Pu­nais­ten ken­kien koh­ta­lok­kaan lop­pu­tans­sin hui­man hyp­noot­ti­sis­sa ku­vis­sa olen nä­ke­vinä­ni myös Buñue­lin ja Da­lin yh­tei­sen An­da­lu­sia­lai­sen koi­ran ali­ta­juis­ten ku­vien vai­ku­tus­ta. Mut­ta mah­dol­lis­ten vai­kut­tei­den an­ta­ja­na ei voi ohit­taa myöskään Powel­lin ihai­le­maa Dis­neytä, va­paut­taa­han mu­siik­ki ba­let­ti­ko­reog­ra­fian myös ani­maa­tio­tyy­li­siin ir­tiot­toi­hin.
Pu­nai­sis­sa ken­gissä imp­res­saa­rio Bo­ris Ler­mon­tov (An­ton Walb­rook) ja tans­si­ja Vic­ky Pa­ge (Moi­ra Shea­rer) ovat in­to­hi­moi­sia ba­let­ti­lai­sia. Ba­le­tin­joh­ta­ja pyr­kii omis­ta­maan nai­sen tai­teel­le ja sa­mal­la it­sel­leen muo­ka­tak­seen ”yh­den maail­man suu­rim­mis­ta tans­si­jois­ta”. Suh­tees­sa on sa­maa pak­ko­miel­lettä, psy­ko­lo­gis­ta pai­nos­tus­ta ja toi­sen tai­vut­ta­mis­ta omak­si ihan­ne­ku­vak­seen, kuin näh­tiin kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min Hitch­coc­kin Ver­ti­gos­sa (1958) Kim No­va­kin ja Ja­mes Stewar­tin vä­lillä. Ver­ti­gon eri­koi­nen vä­ri­maail­ma ja une­no­mai­nen, yhä mus­tem­mak­si käyvä haa­vei­lu ja sa­tun­nai­set syök­syt yllättä­viin, avant­gar­dis­ti­siin te­ho­kei­noi­hin osoit­ta­vat näi­den ou­to­jen teos­ten, kah­den brit­ti­mes­ta­rin huip­pu­työn, su­ku­lai­suu­des­ta. Sekä Pu­nai­set kengät että Ver­ti­go kä­sit­te­levät hy­vin abst­rak­te­ja ai­hei­ta, jot­ka on puet­tu syväl­le luo­taa­van haas­teel­li­siin, mut­ta myös on­nis­tu­nees­ti kat­so­jan mie­len­kiin­non van­git­se­viin muo­toi­hin.
Pu­nai­sia ken­kiä on pi­det­ty par­haa­na ba­let­tie­lo­ku­van kaut­ta ai­ko­jen, mikä on tie­tys­ti saa­vu­tus, kos­ka sen mu­siik­ki (B­rian Eas­da­le) ja myös ko­reog­ra­fia (Ro­bert Help­mann) ovat elo­ku­vaa var­ten teh­dyt. Mies­tans­si­jat Help­mann ja Léo­ni­de Mas­si­ne oli­vat ai­kan­sa mes­ta­rei­ta ja Vic­kyn 22-vuo­tias esittäjä Moi­ra Shea­rer taas Sad­ler’s Well­sin ba­le­tin vah­va tans­si­ja­lu­paus (ja ta­lon pri­ma bal­le­ri­nan Mar­got Fon­tey­nin kil­pa­sis­ko).
Mie­len­kiin­tois­ta Pu­nai­sis­sa ken­gissä on se­kin, että se Mic­hael Powel­lin elämä­ker­ta­teos­ten va­los­sa hy­vin ku­vaa hä­nen nä­ke­mystään tai­tees­ta ja eten­kin elo­ku­va­tai­tees­ta, jo­ka oli Powel­lil­le ko­ko elämä. Ta­voit­teis­saan kei­no­ja kaih­ta­ma­ton ja yl­tiöpäi­nen Ler­mon­tov on tie­tys­ti Powel­lin it­sei­ro­ni­ses­ti ku­vat­tu ihan­ne­minä: Ler­mon­to­vil­le tans­si ja Powel­lil­le elo­ku­va ovat välttämättö­miä, elämän ja rak­kau­den ja jo­pa me­nes­tyk­sen kus­tan­nuk­sel­la.
Ler­mon­tov ker­too fil­missä ka­me­ral­le (ja meil­le) ly­hyes­ti elo­ku­van poh­ja­na ole­van H.C. An­der­se­nin sa­dun tytön saa­mis­ta pu­nai­sis­ta tai­ka­ken­gistä, jot­ka jat­ka­vat tans­siaan, vaik­ka tytön ja­lat ovat jo vä­sy­neet. – Mitä hä­nel­le lo­pul­ta ta­pah­tuu, ky­syy kuu­li­ja, jol­loin Ler­mon­tov hei­laut­taa tyl­sis­ty­neenä kättään ja sa­noo ”­No, hän kuo­lee”, ai­van kuin se oli­si epäo­leel­li­nen ja epä­kiin­nos­ta­va de­tal­ji muu­ten mie­li­ku­vi­tus­ta kieh­to­vas­sa sa­dus­sa.
Jos Pu­nais­ten ken­kien mu­siik­ki ja tans­si­ko­reog­ra­fiat ovat al­ku­peräi­siä, myös An­der­se­nin sa­tu kään­tyy Press­bur­ge­rin kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa omin­ta­kei­sek­si mo­der­ni­soin­nik­si. Sen seu­rauk­se­na Pu­nai­set kengät on myös fik­tio­na var­hai­sia ja yhä on­nis­tu­neim­pia ja in­nos­ta­vim­pia kur­kis­tuk­sia esittävän tai­teen­teon ku­lis­sei­hin. Elo­ku­vas­sa nähdään ba­let­ti­lais­ten ih­mis­suh­tei­den ja juo­nit­te­lu­jen ohel­la elo­ku­van sisällä ole­van tans­si­teok­sen muo­tou­tu­mi­nen en­simmäi­sistä ideois­ta en­si-il­ta­val­miik­si.
Kun Pu­nais­ten ken­kien en­simmäi­nen tun­ti on ku­lu­nut, al­kaa sen hämmäs­tyttävä 20 mi­nuut­ti­nen ba­let­ti­jak­so, jo­ka kuu­lui­suu­des­saan ja esi­mer­kil­li­syy­dessään vetää ver­to­ja Ei­sens­tei­nin Po­tem­ki­nin por­ras­jak­sol­le tai Lau­la­vat sa­de­pi­sa­rat –­mu­si­kaa­lin soo­lol­le, jon­ka tans­si­ja Ge­ne Kel­ly sa­teen­var­joi­neen esittää. Red Shoes –­pie­nois­ba­let­ti on hätkäh­dyttävä yh­dis­telmä kor­kea­tai­det­ta ja kitsc­hiä, jazz­vai­kut­teis­ta klas­sis­ta, ja van­han ba­let­ti­tyy­lin pe­rin­teitä ja ma­nee­rei­ta, mut­ta kiih­tyy hui­keim­mil­laan Ken­neth An­ge­rin myö­hem­piä elo­ku­via muis­tut­ta­vaan un­derg­roun­diin.
Red Shoes, pie­ni tans­si­fil­mi suu­rem­man me­lod­raa­mae­lo­ku­van sisällä, vai­kut­taa Brian Eas­da­len Os­car-pal­kit­tui­ne mu­siik­kei­neen sähköistäväs­ti jo­pa kal­tai­see­ni täy­del­li­seen ba­let­tium­mik­koon. An­sion­sa Help­man­nin ja Mas­si­nen ko­reog­ra­fioi­den ohel­la on to­ki le­gen­daa­ri­sen Tech­ni­co­lor-vel­hon Jack Car­dif­fin ku­vauk­sel­la ja Hein Hec­rot­hin pu­vus­tuk­sel­la, sekä Heck­rot­hin ja Alan Law­so­nin la­vas­tuk­sel­la. Mut­ta oh­jaa­ja Powel­lin ta­pa ko­men­taa ka­me­ra hätkäh­dyttä­viin lii­toi­hin ja syök­syi­hin on Re­gi­nald Mill­sin tai­dok­kaan leik­kauk­sen ohel­la var­mas­ti rat­kai­se­vin­ta.
Moi­ra Shea­rer – tuo tans­sin He­len Mir­ren! – on en­si­roo­lis­saan hur­maa­va pu­napäi­nen skot­ti­nei­to. Shea­rer va­kuut­taa pait­si tie­tys­ti tans­si­ja­na, myös kas­voil­laan, jois­sa on lämpöä ja peh­meyttä, mut­ta jot­ka ker­to­vat myös sit­keästä selkä­ran­gas­ta ja kun­nian­hi­mos­ta.
Al­ku­koh­tauk­sen ryn­nis­tyk­sessä, kun nuo­ret tans­si- ja kon­sert­ti­mu­siik­ki-in­toi­li­jat lä­hes mur­tau­tu­vat ba­let­ti­ta­lon oves­ta sisään, näem­me sa­liin joh­ta­van por­tai­kon seinällä Pu­nais­ten ken­kien oh­jel­ma­ju­lis­teen ja siinä suu­rel­la joh­ta­ja Bo­ris Ler­mon­to­vin ni­men. Sen ohi ry­mis­te­levästä nuor­ten mas­sas­ta erot­tuu tyttö, jo­ka ju­lis­teen ja ni­men koh­dal­la (mut­ta nii­hin mitään huo­mio­ta kiin­nittämättä) huu­taa ”­swi­ne! – si­ka!” – ja häntä seu­raa nuo­ru­kai­nen, jo­ka älähtää ”­beast! – pe­to!”. Kum­pi, tai vielä pa­hem­paa, näistä Ler­mon­tov ta­ri­nas­sa on, jää kat­so­jan rat­kais­ta­vak­si, mut­ta Powell ja Press­bur­ger an­ta­vat joh­to­lan­gan…
An­ton Walb­roo­kil­la on lois­to­roo­li Ler­mon­to­vi­na, nuk­ke­teat­te­ria muis­tut­ta­van ba­le­tin lan­ko­ja vetävänä, pa­ho­lais­mai­se­na joh­ta­ja­na. Ja eikö imp­res­saa­rion kas­vo­jen eteen usein nou­se­va tu­pa­kan­sa­vu muis­tu­ta­kin mo­nen myö­hemmän elo­ku­van otok­sis­ta, jois­sa hah­mon pi­rul­lis­ta poh­jaa vies­ti­tetään sa­man­lai­sel­la sa­vue­fek­tillä? Walb­roo­kin Me­fis­to­fe­les-hah­mo on tie­tys­ti myös pi­rul­li­sen viehättävä mus­tiin pu­keu­tu­va tyy­li­niek­ka ja dan­dy, jo­ka pu­dot­taa tee­sejään tai­tees­ta ymmärtämättö­mil­le sa­mal­la yli­mie­li­sellä hyytä­vyy­dellä, jol­la Har­ry Pot­te­ris­sa Alan Rick­ma­nin esittämä Kal­ka­ros juu­ri ja juu­ri sietää tyh­miä ty­ly­pah­ka­lai­sia. Kun muut tai­teen te­kijät Ler­mon­to­vin ba­le­tis­sa ha­luai­si­vat huo­mioi­da tans­sin lisäk­si myös elämän, imp­res­saa­rion mie­lestä ai­don tai­tei­li­jan tu­lee unoh­taa se, tai vielä pa­rem­paa, ohit­taa ko­ko elämä jättämällä se huo­miot­ta.
Rak­kaus tie­tys­ti sot­kee Ler­mon­to­vin mo­no­maa­ni­set ja suu­ruu­den­hul­lut kaa­vai­lut, mikä joh­taa hä­nen tans­si­jan­sa ka­tast­ro­fiin. Vuo­den 1948 fil­mi sa­noo tässä ris­ti­rii­das­saan ar­kielämän ja tai­teen vä­lillä yllättävän pal­jon myös ny­ky­kat­so­jal­le uran ja per­he-elämän yh­teen­so­vit­ta­mi­ses­ta ja sen usein vaa­ti­mas­ta ta­sa­pai­noi­lus­ta yh­tei­sen ja oman on­nen ta­voit­te­lun vä­lillä.
Walb­roo­kin ohel­la täy­tyy muis­taa ke­hua myös Powel­lin elo­ku­vis­saan pal­jon käyttämää Ma­rius Go­rin­gia, jo­ka Ju­lia­nin roo­lis­sa sä­veltäjänä ja ka­pel­li­mes­ta­ri­na, Vic­kyn tu­le­va­na ra­kas­tet­tu­na, osoit­taa herk­kyy­tensä ja mo­ni­puo­li­suu­ten­sa näyt­te­lijänä. Roo­lis­sa Go­ring saa on­nis­tu­nee­seen ja kieh­to­vaan ba­lans­siin sekä mu­sii­kin­luo­jan kau­no­sie­lun että teat­raa­li­sen tai­tei­lun ja ins­pi­roin­nin. Go­ring on jää­nyt näyt­te­lijänä tur­han vähäl­le huo­miol­le.
Powel­lil­la ja Press­bur­ge­ril­la mikään ei ole kes­kin­ker­tais­ta, pientä tai ko­ru­ton­ta. Myös ja eten­kin Pu­nai­sis­sa ken­gissä val­lit­see yli­vi­rit­ty­nyt tun­nel­ma, jo­ta ul­koi­ses­ti hah­mot­taa vaik­ka­pa Léo­ni­de Mas­si­nen esittämä tans­si­no­pet­ta­ja Grisc­ha Lju­bov. Tämä tun­tuu tans­si­van, pyö­rivän, liitävän ja pon­nah­te­le­van ar­ki­koh­tauk­sis­sa jo­pa enemmän kuin joh­ta­mis­saan tans­si­har­joi­tuk­sis­sa.
E­lo­ku­va on täynnä mie­tit­tyjä yk­si­tyis­koh­tia, ku­ten aiem­min mai­nit­se­ma­ni ryntäys ju­lis­teen ohi, joi­hin kat­so­ja kiin­nittää huo­mion ehkä vas­ta useam­man kat­se­lun jäl­keen.
Powel­lil­la oli unel­ma ko­ko­nais­tai­de­teok­ses­ta, jo­ka yh­distäi­si kaik­ki tai­teen­la­jit ni­me­no­maan elo­ku­vak­si. Vas­ta tans­si­ja Vic­kyn ja sä­veltäjä Ju­lia­nin liit­ty­mi­sestä yh­teen syn­tyy Ler­mon­to­vin ba­let­tiin yli­ver­tais­ta tai­det­ta. Powell ja Press­bur­ger (yh­dessä!) osoit­ta­vat, mi­ten luo­vuus, eri­tyi­ses­ti elo­ku­vas­sa, on välttämättä sau­mat­to­man ja in­noit­tu­neen tii­mi­työn tu­los — vaik­ka vaa­tii­kin va­lis­tu­neen dik­taat­to­rin, Ler­mon­to­vin tai Powel­lin ta­pai­sen, tul­lak­seen val­miik­si.
A­luk­si mu­siik­ki ja tans­si ovat Pu­nai­sis­sa ken­gissä ai­hel­mi­na kil­pai­li­joi­ta, kuin tu­li ja ve­si, mikä il­me­nee en­simmäi­sen koh­tauk­sen ba­let­tiy­leisössä fa­nien kiis­tel­lessä, kum­pi on tär­keämpää, mu­siik­ki vai tans­si. Ba­le­tin hal­vim­mil­la pai­koil­la, piip­pu­hyl­lyllä, sä­veltäjä Ju­lian (Go­ring) jäl­jit­te­lee tans­si­hul­lun vas­taväit­te­lijänsä elettä si­pais­tes­saan ta­ka­tuk­kaan­sa pii­ki­tel­lessään snob­bai­le­vaa nais­ta (Ju­lia Lang), jo­ka vähää aiem­min oli tär­kei­leväs­ti si­vel­lyt omia nis­ka­hiuk­siaan en­nen mie­hen läk­syttä­mistä.
Meillä ei kat­so­ji­na kui­ten­kaan ole mitään eri­tyistä syytä epäillä, että Ju­lia­nin ele on en­si­si­jas­sa pil­kal­li­nen. Se voi ol­la Powel­lin ta­pa pei­la­ta näennäi­siä vas­ta­koh­tia, näyttää, että mu­sii­kin- ja tans­sin­ra­kas­ta­jat edus­ta­vat tai­teen eri puo­lia, yh­den ko­ko­nai­suu­den välttämättö­miä ja sa­ma­nar­voi­sia osa­sia. Het­keä myö­hem­min sa­mas­sa piip­pu­hyl­ly­koh­tauk­ses­sa hen­kilöitä rin­nas­te­taan toi­sel­la­kin pei­lauk­sel­la: en­sin Ju­lia­nil­ta pu­toaa jo­tain kai­teel­ta hä­nen pom­pa­tes­saan in­nok­kaa­na is­tui­mel­taan, ja sen jäl­keen yhtä kiih­keä nei­to­kai­nen on it­se pu­do­ta kai­teen yli hyökä­tessään ylös näh­dessään vi­lauk­sen Ler­mon­to­vis­ta ai­tios­saan.
Vas­ta Ler­mon­to­vin an­ta­ma mah­dol­li­suus Vic­kyl­le ja Ju­lia­nil­le har­joit­taa heidän lah­jo­jaan, saat­taa nuo­ret yh­teen ja sy­tyttää sekä rak­kau­den että tai­teen täy­teen roi­huun.
Ta­val­li­sem­man, rea­lis­ti­sem­man ja pidät­tyvämmän, mi­ni­ma­lis­ti­sen elo­ku­van ystävän lie­nee en­sin vai­kea heittäy­tyä mu­kaan, luot­taa ja us­koa Powel­lin ja Press­bur­ge­rin yl­tiöpäi­seen tyy­liin. Nyt ei pi­per­retä mi­ni­ma­lis­mia vaan vih­mo­taan mak­si­ma­lis­mia! Ota tai jätä! Ja vaik­ka Powell rämäpäi­syy­dessään saat­taa viedä kat­so­jan rai­von par­taal­le, sy­ven­ty­mi­nen mak­saa vai­van. En us­ko, että on sel­lais­ta kat­so­jaa, jo­ka ei Pu­nai­sis­ta ken­gistä – tai muis­ta P & P:n yh­dessä tuot­ta­mis­ta elo­ku­vis­ta 40-lu­vul­la – löytäi­si jo­tain iki­muis­tois­ta, mie­leen pai­nu­vaa ko­tiin­vie­mistä.
Enkä tie­tenkään tälläkään ker­taa Pu­nai­sis­ta ken­gistä pu­hues­sa­ni unoh­da mai­ni­ta, että Mas­si­nen tans­si­ja­suu­ta­rin kä­dessä ole­va puuk­ko, jol­la hän tans­si­kengät veistää, on Mic­hael Powel­lin suo­ma­lai­sen ystävän, teat­te­ri- ja elo­ku­vaoh­jaa­ja Jack Wi­ti­kan lah­jak­si an­ta­ma La­pin puuk­ko. Sa­ma puuk­ko is­key­tyy uh­kaa­vas­ti tans­si­jan eteen lat­tiaan hie­man myö­hemmässä koh­tauk­ses­sa. It­se kiin­nitän ai­na huo­mio­ta myös sii­hen leh­tevään koi­vu­nok­saan, jo­ka Vic­kyllä on kä­dessä hä­nen yrittäessään puu­kol­la nir­ha­ta poik­ki ken­kiensä hih­no­ja ja­las­taan. Ku­vai­si­ko se oh­jaa­jan Suo­men muis­to­ja, ken­ties kol­le­ga Wi­ti­kan kans­sa käy­tyjä sau­na­reis­su­ja ja vih­to­mis­ta?
S­cor­se­se ja oh­jaa­ja Mic­hael Powel­lin les­ki, kol­min­ker­tai­ses­ti Os­car-pal­kit­tu fil­min­leik­kaa­ja Thel­ma Sc­hoon­ma­ker, esit­te­livät Can­ne­sin fes­ti­vaa­leil­la uu­den, res­tau­roi­dun ver­sion vuo­den 1948 klas­si­kos­ta. Tuo en­tisöi­dyistä ma­te­riaa­leis­ta elävöi­tet­ty Pu­nai­set kengät saa­daan myös dvd-jul­kai­suun piak­koin. Tähän saak­ka pa­ras ko­ti­kat­so­jan ver­sio fil­mistä on vuon­na 1999 Yh­dys­val­lois­sa jul­kais­tu C­ri­te­rio­nin ku­va­le­vy (R0-koo­dat­tu­na toi­mii myös Eu­roo­pas­sa).

Kuva, ääni & ekstrat

Suomalainen julkaisu on Future Filmin vuoden 2007 dvd, joka on varsin katselukelpoinen, vaikka kuvaltaan selvästi hailakampi kuin Criterionin levy. Kuva on painottunut vihreään ja ruskeaan, sävyillä on taipumusta ”pumpata” edestakaisin samassa kuvassa, eikä esimerkiksi tanssijan valkoisen asun yksityiskohtia aina erota. Yleisotoksissa ryhmistä esiintyjien pukujen värit tahtovat kuin liueta toistensa latteisiin sävyihin ja näkymät ovat usein liian tummia tai kuin harson takaa näkyviä. Mutta kyllä Powellin ja Pressburgerin mestariteos toimii tässä halvassa, ekstrattomassa karvalakkiversiossakin. (HB)
20/08/2009

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1948Kesto: 130 minuuttia
Julkaisija: Future FilmKuva:
1.33
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(3)
Sallittu kaikenikäisille. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 3 vuotta.
VET: 83781EAN: 6416548837819

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Future Film) ellei toisin mainita.

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy