Kino - Arvostelu

Skavabölen pojat

Äitinä ja isänä Leea Klemola ja Martti Suosalo. Ainakin Klemolalle kuuluisi taas Jussi-palkinto järkähtämättömän upeasta ja katsojaa mielistelemättä tehdystä roolista. (Kuva: Jolle Onnismaa)
Äitinä ja isänä Leea Klemola ja Martti Suosalo. Ainakin Klemolalle kuuluisi taas Jussi-palkinto järkähtämättömän upeasta ja katsojaa mielistelemättä tehdystä roolista. (Kuva: Jolle Onnismaa)

Pikkupojat Rupert ja Evert, äiti Pipa ja isä Pekka ovat päällepäin onnellinen ydinperhe. Mutta Kallion perhe on hiekalle perustettu. Hyvinvointi, miehen korkea virka ja vaimon taiteilijuus eivät suojaa pettämiseltä, alkoholismilta, perheväkivallalta ja sairaudelta.

Skavabölen pojat on niin suomalainen surkujuttu, että sen täytyy olla tosi. Onneksi perheen tragedia kerrotaan tällä kertaa niiden puolustuskyvyttömimpien, vanhempien skismojen oheisvahingoiksi laskettavien lasten näkökulmasta.

Jörn Donnerin ennakkokehuin saatteleman Skavabölen poikien perinteinen, aikansa ottava tyyli viehättää pakkoliikkeissään nykivään nykyelokuvaan turtuneita silmiä. Zaida Bergrothin ohjaus tarjoaa vahvan ja seesteisen elokuvaillan – vaikka elämyksellisyys jää paikoittaiseksi.

Ensimmäisessä pitkässä filmissään kyntensä näyttävä kuvaaja Anu Keränen ja kokenut leikkaaja Nils Pagh Andersen toteuttavat ilmavia, hengittäviä kuvia, joiden lavastusta ja puvustusta myöten huolellisissa asetelmissa katse lepää ja ajatus löytää tilan.

Menneille vuosikymmenille, 70-80 –lukujen epookkiin taidokkaasti sijoittuva, kivuliaan kaunis ja koskettava veljestarina löytää verrokkinsa vaikkapa Jonas Gardellin syyskuussa FST-kanavalla alkaneesta lapsuudenmuistojen valtimonsykettä tunnustelevasta neliosaisesta tv-sarjasta Puoliksi kätketyt (2009). Samaa verta löytyy myös ruotsalais-suomalaisesta elokuvasta Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2004). Skavaböle on reippaasti jälkimmäistä parempi, vaikka jotain tapahtumavuosikymmenten ankeasta pysähtyneisyydestä näyttää tarttuneen perhetarinan filmilliseen muotoon.

Veljesten taakat

Skavaböle tarjoaa enemmän elämän takaiskuja kuin aviotragedian laukaisevassa rakkauskirjeessä mainittuja hekumallisia ”Välimeren turkooseja aaltoja”. Silti toivoa ei heitetä tässä Antti Raivion Q-teatteriin 90-luvun alussa kirjoittamaan näytelmään perustuvassa filmiversiossa. Raivion, Jan Forsströmin ja Bergrothin yhdessä käsikirjoittama sovitus vilauttaa mahdollisuutta löytää sovinto, ainakin itsensä kanssa, muistojen, kokemusten läpikäymisen - ja ehkä taiteenkin - välityksellä.

Veljeksiä lapsina esittävillä on vaativimmat roolit. Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila kantavat ne kunnialla. Järvenpään vakavuudessa ja reaktioita vahtivissa silmäyksissä näkee jo näyttelijän – tai osaavan ohjaajan kädenjäljen. Tommila taas kuuluu niihin lapsiin, joiden olemus sellaisenaan valloittaa kameran ja katsojan. Bergrothin ja käsikirjoittaja Jan Forsströmin aiempi yhteistyö, lyhytfilmi Heavy Metal, jo osoitti tekijäin kyvyt käyttää nuoria ja tavoittaa herkästi kasvamisen tunnot.

Saunakohtauksessa, inkkarileikissä ja naapurin tyttöjen kohtaamisissa on elämänmakua. Poikien luonteva avoimuus ja läsnäolo – mikä on elokuvassa ensiarvoista myös ammattinäyttelijöille – tekee heistä katsojan tuttavia, joiden kohtaloihin voi samaistua, oli kyse sitten perheriidan todistamisen järkytyksestä tai talviselle pihalle improvisoidusta jouluvessasta.

Alexander Hacken musiikki säestää poikien leikkejä antaumuksellisesti. Lapsen äkkiväärällä logiikalla vaihtuvat tilanteet ovat tosin vaarassa jäädä irrallisten kohtausten sikermäksi. Tähän vaikuttaa elokuvan takautumalinja. Takautumat pilkkovat lapsuusjaksot ja keskeyttävät katsojan kiinnittymisen tapahtumiin. Muisteluun ja takaumiin yleisön johdattava ja totuttava pitkä alkukohtaus, jossa siirrytään nykyhetkestä menneeseen, jarruttaa enteellisesti filmitarinan käynnistymistä.

Teini-ikäisten Rupertin ja Evertin esittämisessä on hankaluuksia. Alkukuvissa selostusääni sälyttää isoveljelle suuren taakan. Vanhemmille Rupert oli mainittu poikana, ”jonka kanssa tulee ongelmia”. Tämä Rupertin leimatahra jää myöhemmässä kerronnassa kuitenkin lunastamatta. Lauri Tilkasen isoveli kun on tyypiltään pikemmin unelmavävy kuin kuumapäinen raggari. Loppupuolella, dramaattisessa ullakkokohtauksessa isän kanssa, Iiro Panulan pikkuveli Evert tähtäilee yllättäen pyssynpiipun takaa. Sekään ei vakuuta, kun Evertkin on jätetty nuoruuden kehitykseltään ohueksi. Meillehän ei ole kerrottu, missä, miten ja miksi veljesten vastakkaisuus ja lojaalisuuden siirtymät olisivat alkaneet ilmetä.

Missä fokus?

Skavaböle usein onnistuukin syventäessään tilanteita ja henkilöitä. Mutta välillä menee laventamisen puolelle. 126 minuuttinen elokuva käy asioita läpi juurta jaksain, sukuhistoriaakin isoisään saakka. Filmiin jää näin rönsyjä, jotka sopisivat paremmin romaaniin, pitkään näytelmään tai tv-sarjaan. Sotakohtaukset olisi voinut tyystin jättää pois. Niiden välittäjänä toimivan Sulevi Peltolan Taikuri Kinnunen on näyttämöhahmo, joka ei toimi elokuvassa. (Samalla tavalla Peltolan teatraalinen valokuvaajan rooli Leena Landerin Käskyssä ei sopinut näytelmän filmiversioon, jonka Aku Louhimies ohjasi.) Peltola näyttelee toki hyvin, mutta hänen ilmestymisensä kuvaan töksähtää joka kerta. Mikä ihmeen merkitys Taikurin tuomalla matolla on?

Taikuri myös lainailee osoittelevasti - ilmeisesti Aila Meriluodon? - muistovärssynäkin käytettyjä säkeitä ”Ei mikään kuolla voi…” Taikurin muistolauseiden sijasta poikien sopotusrukoukset ja hyvän yön mantrat yltäisivät kyllä runollisuuteen, mutta Kinnusen hokemat liittyvät sotatraumaan, jonka tämä on venäläisen luodista haavoittuneena kokenut. Rupertin ja Evertin isoisä, Pekan isä, Hannu Kivioja, on ollut Kinnusta hoitava rintamalääkäri. Hän on irrottanut Kinnusen puolustukseksi ampuman vihollissotilaan pääkallon tutkimuksiaan varten – ja suvussa periytyväksi muistoesineeksi. Evert pitää kalloa vessanpytyn takana purkkavarastona.

Sotatakautuma, Taikuri ja kallo ovat kuitenkin turhia teatteriesityksen peruja elokuvassa, joka olisi tiiviimpi ilman niitä. Kallon tehtävä tarinassa on ehkä ollut muistutus jonkinlaisesta perisynnistä. Sekä Kinnunen sotilasnuorukaisena että Rupert ja Evert pieninä korostavat välittämisen, myötätunnon ja rakkauden merkitystä. Kinnunen olisi sairasvuoteeltakin halunnut mennä hautaamaan häntä ampuneen ikätoverin. Isoisän julma välinpitämättömyys kuolleen venäläissotilaan koskemattomuutta kohtaan vertautuu kenties hänen poikansa Pekan itsekeskeisyyteen, joka johtaa syrjähyppyyn ja perheen rikkoutumiseen? Näin kömpelönä omana tulkintanakin sotajaksoa, Taikuria ja kalloa ei Skavabölessä tarvita aiheen keinotekoiseen ”kohottamiseen”.

Hacken osuvaa alkuperäismusiikkia jo kehuin. Muutkin, tarinan sisäiset musiikkivalinnat henkivät ajankuvaa. On Rubettesin Sugar Baby Love, Sladen Cum’ On Feel The Noize ja Hurriganesia. Ne tulvivat ajankohdan nostalgisen naiivia mutta hilpeää atmosfääriä ankeiden perhemuistojen aluskasvillisuudeksi. Siksi mustavalkotelevisioväläyksiä on käytetty liikaa. Yksi näyte Lasse Virénin kaatumista kyllä riittäisi, perheen sijoittaminen televisioilkamointiin on koristeellista torttua tortun päälle.

Realismi venyy äärimmäisyyksiin, kun ullakolla leikitään minuuttikaupalla pullonpiilotusta. Arkipäivän todellisuutta pojille varmaankin, mutta olisi siitä voinut selvitä lyhyemmilläkin kuvilla. Tutuilla keinoillaan Pekka-isän piirtävälle Martti Suosalolle on annettu deliriumsoolo, joka kuuluisi näyttämölle. Se on harmi, sillä juuri sitä ennen Suosalon monesti nähty joustava pätevyys on terästäytynyt juoppohullun arkkityypin ylittäväksi, kiinnostavaksi kovuudeksi.

On oivallus tehdä Elina Knihtilästä ja Tommi Korpelasta aviopari myös elokuvaan. Harmillisesti vain näiden, Pekka-isän veljen ja tämän kirjailijavaimon, hahmot eivät nivelly itsestään selvästi kokonaisuuteen. Vaikka Knihtilän kirjailijapyrkimyksille hymähdetään ja Korpela esittää ”Ossistein horroria” antaumuksella riemastuttavasti kauhistuneille lapsille. On myös tarinan logiikan ongelma, että korkeassa virassa olevalla Pekalla ja tämän psykiatriveljellä olisi todella valtaa sumplia hankalaksi tulleelle Pipalle langettava hoitomääräys. Muut filmin sivuhenkilöt, sosiaalihoitaja ja karrikoidut naapurit, tosin tukevat kuvaa, että 70-luku oli jatkuvaa kafkaa ja orwellia.

Leea Klemolalle Jussi!

Runsaudenpulassa jännite ja keskittäminen karkaavat tekijöiden käsistä. Tästä esimerkkinä filmissä on liian monta lopetusta. Niistä paras on Skavabölen ”Koivuhaka-kohtaus” raiteilla. Äidin ja aikuisen Rupertin limittäminen radalla on komea ratkaisu, jossa tarinan tärkeimpien henkilöiden välille löydetään sovitus. Kunpa siihen olisi maltettu luottaa, eikä vitkuttaa enää hautajaisissa ja tuhkien kanssa. Vielä vihonviimeisessä kuvassakin palataan liian siistinä lopetuksena poikien lapsuuteen ja viattomaan toiveeseen, että jotakin tapahtuisi. Se on kyllä tarinan käänteiden vuoksi viiltävä repliikki, mutta jälleen ylimääräinen kuorrutus muutenkin monisyiseen kakkuun.

Todellisuuden jäljentämisen rinnalla tekijät ovat halunneet säilyttää fantasian. Iso efekti, kuten alun päälle kiitävä juna, sopisi paremmin seikkailuun, ja pienemmät, suojelusenkelin räpiköivät siivet, jäävät erikoisuuksiksi, osaamisen näytöiksi. Ja palveleeko sisäkkäisten takautumien käyttö itse asiaa, eli tarinaa? Oleellinen ei kai miksikään muutu, jos pikku-Evert vain syrjäyttää joulukohtauksessa pikku-Rupertin sanomalla ”Älä varasta toisen muistoja!”

Kylpyhuoneen antabuskapselikohtauksessa musiikki alleviivaa. Kun veri roiskuu viinanhimoisen isän pinseteillä sörkkimästä haavasta, ei kohtalon kumua kaivata irvokkuutta ja raadollisuutta korostamaan. Entä saiko lomalle saapuvan sotilaan tukka 80-luvulla valua yli takinkauluksen? Nuorisokohtauksessa kylällä henkilöiden asemat pysyvät samoina, vaikka aika vaihtuu kirkkaasta päivästä pimentyväksi illaksi. (Rupert puhuttaa samaa mopon päällä istuvaa poikaa kummassakin otoksessa.) Mutta nämä ovat jo pikkujuttuja ja rääpimistä. Bergrothin odotuksia herättänyt elokuva ei ensifilminä voi ollakaan vielä Se Suuri Suomifilmi.

Mutta jotain mahtavaa siinä on: Leea Klemolan petetty, sairauteen suistettu äiti tuo Skavaböleen traagisen vireen, kun Pipa menettää otteen lapsiin ja elämäänsä. Mutta arvokkuuden Klemolan virheetön näytteleminen naisessa säilyttää. Laittamatta upeita näyttelijöitä vastakkain, Suosalon bravuurimainen runsaus on aiemminkin nähtyä ja elokuvakankaalta ulosroiskivaa. Klemola taas pitäytyy ajatuksen kirkkauteen ja hahmon sisäistäneeseen ymmärrykseen, joka ulkoisia keinoja pikemmin karsien ja annostellen kuin esittämällä esittäen, hehkuu (tai pikemmin hohkaa) naishahmon päänsisäistä olotilaa näkyville Pipan lähes liikkumattomuuteen vetäytyneissä kohtauksissa.

Ainoita Pipan henkilökuvan ”horjahduksia” on junakakkukohtaus. Eikä sekään ole näyttelijän vika. Ongelma on tavassa millä äiti on kirjoitettu, ohjattu, kuvattu tai aseteltu kompastumaan. Kaatuneesta äidistä lähtien tilanne jatkuu onnistuneesti.

Vanhaa kliseetä hymystä läpi kyynelten on tuskin suomalaisessa elokuvassa paremmin tulkittu kuin Klemola Skavabölessä. Äiti vain istuu ja katselee poikien hänen ilokseen järjestämää show’ta. Sitten Pipa purkautuu sairautensa, surunsa ja kokemiensa loukkausten alta välähdykseksi sitä entistä, Rupertin ja Evertin nauravaa äitiä. Otoksen hienous on siinä millintarkassa esittämisessä, ohjaamisessa, kuvaamisessa ja leikkaamisessa, jonka tuloksena itku, elämänhallinnan ja onnen mahdollisuuksien menetys jää kuvatusta henkilöstä päällimmäiseksi. Klemola ansaitsisi taas Jussin. Tässä roolityö, jota katsojan kestää katsoa, ja joka vastaa katsojan katseeseen. (HB)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Zaida Bergroth
Pääosissa: Leea Klemola Martti Suosalo Ilmari Järvenpää Onni Tommila
Tarina: Antti Raivio Jan Forsström Zaida Bergroth
Kuvaus: Anu Keränen
Musiikki: Alexander Hacke

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Tekniset tiedot

Vuosi: 2009Kesto: 126 minuuttia
Julkaisija: FS Film 
  
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikärajamerkintäuudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: A-52570  
© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (FS Film) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään