S­tep­hen King oli vielä 1980-lu­vun puo­livä­lissä vvoi­mis­saan. Pet Se­ma­ta­ry oli juu­ri jy­tis­tel­lyt mie­len ali­ta­jun­taa. Muis­tan kuin ei­li­sen päivän, kun ou­lu­lai­sen Spi­ders-yh­tyeen Ame­ri­kois­sa käy­nyt ki­ta­ris­ti Ti­mi Ru­sa­nen lu­ki tätä al­ku­kie­lellä, ja jo kan­si in­nos­ti.

Näin tv-mi­ni­sar­jas­ta ai­koi­naan har­mit­ta­vas­ti vain puo­let. Nyt on help­po ymmärtää, kuin­ka en­simmäistä puo­lis­koa pi­detään li­ki par­haim­pa­na King-a­dap­tio­na Stand By Men ohes­sa.

Lop­pu­rat­kai­su tun­tui 1990-lu­vun alus­sa ai­ka­moi­sel­ta pet­ty­myk­seltä, sillä hir­viö piir­tyy kir­jaa lu­ke­van omas­sa mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa pa­rem­min kuin 1980-lu­vun al­keel­li­sil­la te­hos­te­tai­doil­la. Nyt­tem­min tämä ei oi­keas­taan hait­taa, sillä tyy­lin voi si­vut­taa nos­tal­gial­la hie­man sa­maan ta­paan kuin 1950-lu­vun alien-ry­mis­te­lyt.

Ker­ron­nas­sa hyö­dyn­netään liian vähän hu­ma­nis­ti-Kin­gil­le omi­nais­ta, lap­suu­den eli py­ra­mi­din ala­ta­son ymmär­rystä. Mut­ta muu­ten tämän te­ho on vain ai­ko­jen saa­tos­sa nous­sut. Pa­rem­pi tämä on kuin uu­sin ver­sio, jo­ka to­sin eh­ti vas­ta ta­ri­nan puo­leenvä­liin.