”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan.” Lainaus ei ole elokuvasta, mutta vanha iskelmäteksti iskeytyy tajuntaan korvamatona.
”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan.” Lainaus ei ole elokuvasta, mutta vanha iskelmäteksti iskeytyy tajuntaan korvamatona. Kyse on kuitenkin madonreiästä, toisin sanoen vakavahenkisestä, filosofisesta ja isoja investointeja vaatineesta science fictionista.
Lähtökohta on kuin kiilusilmäkepulaisen märästä unesta, joka muuttuu painajaiseksi. Tieteelliset ja historialliset totuudet on kyseenalaistettu maapallon pikkuhiljaa kuollessa nälkään. Maanviljelys on syrjäyttänyt sotateollisuuden yhteiskuntien agendoilla. Avaruuslentäjä (Matthew McConaughey), joka on käynyt ilmakehässä muutenkin kuin simulaattorissa, saa tehtävän johdattaa ihmiskunta pelastukseen toisesta galaksista, jonne päästään avaruuden madonreiästä.
Lajityyppiin on taas luottaminen, sillä Interstellar pystyy kertomaan omanlaisensa ratkaisunsa ihmiskunnan kehitykselle ja ulkoavaruuden olentojen aiheuttamille yliluonnollisille kokemuksille. Se tavallaan myös kertoo, mistä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailussa oikeastaan oli kyse.
Sivupoluille ei juuri hypitä. Isän ja lasten välinen rakkaus kuvataan hienosti, eikä romantiikanköynnöstä ole ympätty tarinanjuureen. Oikeastaan mikään tässä ei juurikaan häiritse kuin Matthew McConaugheylle True Detective –sarjasta päälle jäänyt nykivä etelävaltioiden elekieli.
Hamiltonin kellotehdas saa hienoa mainosta pilottikellon ja Khaki-kronon kautta. Kelloilla on elimellinen osa elokuvaa. Kovin kaukaa haettua tämä ei ole, sillä juuri Hamiltonin taskukello oli aikoinaan pääosassa 1800-luvun yhdysvaltalaisen rautatielaitoksen toiminnassa.
Yksityiskohtia riittää. Yksi on tietokone, jonka fyysinen olomuoto on jotain uutta. Nimi on kuitenkin Tars, mikä tietysti viittaa Edgar Rice Burroughsin legendaarisiin Mars-kirjoihin. Christopher Nolania aiemmin kunniaa tälle punaisen planeetan vihreälle miehelle tosin antoi suomalainen elokuvaohjaaja Aarne Saastamoinen, joka muutti sukunimensä Tarkakseksi jo vuonna 1947.
Nolanin tyyliin 35mm ja 65mm filmille kuvattu elokuva on masteroitu oikeaoppisesti 4K:na. Kuva edustaa siten aitoa 4K:ta ja on paikoin 65mm:n otoksissa näyttävän erottelevaa, yltäen jopa 4K:n referenssitasolle. Sitä vastoin 35mm:n otokset jäävät jatkuvasti vaihtelevan pehmeiksi, mutta edustavat nekin yhä erottelukyvyltään keskimääräistä HD-kuvaa. HDR-väritoisto yltää molempien lähdemateriaalien kohdalla luontevaan otteeseen. Kuvasuhde vaihtele tuttuun tapaan 2.40 ja 1.78 välillä filmaustekniikasta riippuen. Kuvasuhteen vaihtelu ei sinällään häiritse, mutta on harmi, ettei koko elokuvaa ole voitu kuvata selkeästi erottelukykyisemmällä 65mm kalustolla. Hans Zimmerin pahaenteisesti uinuva musiikkiraita ryydittää elävästi tapahtumia. Boksista omalta levyltään löytyvä elokuvan HD-versio on suhteessa tasalaatuisempi, kuvasuhteen vaihteluista huolimatta, mutta ei ymmärrettävästi löydä yhtä paljon yksityiskohtia 65mm osioista kuin 4K-versio.
Itse 4K-version levy sekä HD-version levy ovat ekstrattoma, mutta saman boksin kolmannelta levyltä (BD) löytyy lisukkeiksi tuttu kattaus ekstroja: kaksi dokumenttia (yht. 165 min.) ja neljä traileria. Kolmen levyn boksi. (PS/IJ)