Pe­don merk­ki tun­tuu jäl­kikä­teen kat­sot­tu­na hie­man selvä­piir­tei­semmältä kuin mil­tei jul­kai­sun­sa jäl­keen elo­ku­va­ker­hos­sa näh­tynä. Jat­ko­so­taa ei ol­tu kä­si­tel­ty mer­kittävällä ta­sol­la mo­neen ai­kaan Lai­neen Tun­te­mat­to­man jäl­keen ja uu­si Moll­ber­gin ver­sio oli vas­ta tu­los­sa. Eikä ai­na­kaan si­ten, että kan­sa­kun­nan mo­raa­li­sia va­lin­to­ja oli­si poh­dis­kel­tu. Jos Neu­vos­to­liit­toa ku­mar­ret­tiin­kin, ei myöskään re­hel­listä it­se­ti­li­tystä kai­vat­tu. Ystä­viä muut­tui vi­hol­li­sek­si, vi­hol­li­nen näennäi­sek­si ystäväk­si. On­nen­so­tu­ril­ta­han se käy.

Pe­don merk­ki ei suo­ra­nai­ses­ti ker­ro Ola­vi Paa­vo­lai­sen työstä pro­pa­gan­da­ko­neis­ton jär­jettö­myy­dessä, mut­ta hä­nen synkät yk­sin­pu­he­lun­sa ovat vai­kut­ta­neet pääo­saan (Es­ko Sal­mi­nen) ja vieläpä si­vuo­saan­kin (Han­nu Lau­ri). Ou­toa utua, mut­ta ai­ka vieh­koa il­mai­sua.