”Elämä opet­taa elämään oi­kein, jos elää tar­peek­si pitkään”.

Suo­ra lai­naus on lau­la­ja­mes­ta­ri To­ny Ben­net­tin, jo­ka täyttää vuo­den päästä 90 vuot­ta. Hie­no aja­tus, vaik­ka sen te­hoa hie­man kai­her­taa sa­maan ai­kaan leh­dissä kir­ku­vat ot­si­kot suo­ma­lai­sen ko­ti­hoi­don to­del­li­suu­des­ta, jos­sa Ben­net­tin ikä­luok­ka hi­moit­see sa­maa A-ku­nin­gas­ta kuin Amy Wi­ne­hou­se.

Pik­ku­rui­nen juu­ta­lais­tyttö Lon­toos­ta lau­loi kuin jaz­zin par­haat. Fra­see­raus oli hal­lus­sa, ja ää­ni ha­ki ver­tais­taan. Mut­ta pi­mey­den voi­ma uh­kaa lah­jak­kaim­pia. Elämän opet­te­lua kes­ti 27-vuot­ta, mikä on rock­mu­sii­kis­sa ikävän maa­gi­nen ikä.

A­my-do­ku­ment­ti on­nis­tuu eri­no­mai­ses­ti vai­keas­sa tehtävässään. Kli­seet vaa­ni­vat jo täl­lai­sestä ai­he­pii­ristä kir­joit­taes­sa. Saa­ti sit­ten elo­ku­vaa teh­dessä.

A­my ei kau­nis­te­le, ei mässäi­le. Sen ra­ken­ne on li­ki­pitäen ne­ro­kas. Bii­sit kuul­laan pit­kinä ver­sioi­na, ja tär­keät ly­rii­kat luo­vat eloa ku­va­pin­taan. Oh­jaa­ja Asif Ka­pa­dia on löytä­nyt lau­lu­jen al­ku­perän ja mo­tii­vit Wi­ne­hou­sen omis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Tätä yh­teyttä hyö­dyn­netään mes­ta­ril­li­ses­ti.

Mu­siik­ki­do­ku­ment­tien ta­va­no­mai­siin kuop­piin ei kom­pas­tu­ta. Pu­hu­via päitä ei oi­keas­taan nähdä, vaan ih­mi­set ker­to­vat ko­ke­muk­sis­taan sa­maan ai­kaan, kun taus­tal­la näy­tetään ar­kis­to­ku­vaa tai ko­ti­vi­deoi­ta.