Ja­ri Lit­ma­nen on yk­si kaik­kien ai­ko­jen ko­vim­mis­ta eu­roop­pa­lai­sis­ta jal­ka­pal­loi­li­jois­ta. Hän on ikui­nen ku­nin­gas Ams­ter­da­mis­sa ja suu­ri tun­te­ma­ton syn­nyin­maas­saan Suo­mes­sa. Näin ol­len miestä ku­vaa­va do­ku­ment­ti avaa mie­len­kiin­toi­ses­ti ja ai­na­kin osin ver­hoa mie­hen myyt­ti­sen ja mo­no­liit­ti­sen jul­ki­suus­ku­van al­ta.

Van­ha pe­li­ka­ve­ri ki­teyttää, mik­si suh­teel­li­sen hi­taas­ta, to­sin tek­ni­sestä, pe­laa­jas­ta su­keu­tui mes­ta­ri: hä­nen päässään rak­sut­ti mo­ni­mut­kai­nen tie­to­ko­ne, jo­ka pys­tyi poik­keuk­sel­li­ses­ti ana­ly­soi­maan, mitä kentällä luul­ta­vas­ti ta­pah­tui. Hyvä sha­kin­pe­laa­ja osaa kat­soa mah­dol­li­suuk­sia mo­nen siir­ron päähän.

Se­kin sel­viää, mik­si Lit­ma­nen on an­ta­nut it­sestään pe­rin to­ti­sen ku­van. Hän omi asen­teen Jo­han Cruyf­fin elämän­ker­ras­ta. Voin oma­koh­tai­sen nä­ke­myk­sen myös ja­kaa: val­tao­sa par­haim­mis­ta ur­hei­li­jois­ta ja var­sin­kin jal­ka­pal­loi­li­jois­ta ovat tai­tei­li­joi­ta, sy­viä tun­neih­mi­siä. Tämä tu­li to­dis­tet­tua ai­van äs­ken erään fu­ta­rin 50-vuo­tispäi­villä. Silmät kos­tui­vat juu­ri niiltä par­hail­ta. Ja näitä pe­li­man­ne­ja sit­ten oh­jaa­vat, val­men­ta­jat ja joh­ta­vat tun­neä­lyltään kää­piöt. Suo­mes­sa vas­tas­sa on kai­ken pääl­le pilk­kaa­va ja vä­hek­syvä ylei­siö.

Eipä ih­me, että jul­ki­set esiin­ty­mi­set hoi­de­taan tun­teet­to­muu­den ver­hon ta­kaa.

Maail­mal­la Lit­mas­ta ra­kas­te­taan. On­nek­si meillä­kin jos­kus.

It­se elo­ku­vas­sa Lit­ma­nen pys­tyy en­simmäistä ker­taa va­lot­ta­maan, mitä oi­keas­taan ta­pah­tui Aja­xin hui­kei­den vuo­sien jäl­keen. Mie­hen epäon­ni ei ol­lut missään suh­tees­sa tai­toi­hin Bar­ce­lo­nas­sa ja Li­ver­poo­lis­sa. Uk­ko oli suo­ras­taan yli­voi­mai­nen, mut­ta on­nis­tu­nut­ta näytön­paik­kaa seu­ra­si ai­na jo­kin pik­ku­vam­ma.

Lit­ma­sen huu­mo­ris­ta ja it­sei­ro­nias­ta saa­daan haus­ko­ja väläyk­siä. On it­se asias­sa hu­vit­ta­vaa, kuin­ka yli 40-vuo­tiaa­na pää­sar­ja­ta­sol­la py­syt­te­levää kon­ka­ria pi­detään fy­sii­kal­taan haa­voit­tu­vai­se­na. Har­va pys­tyy vas­taa­vaan suo­ri­tuk­seen eli välttämään isot vam­mat ja kun­tou­tu­maan yhtä no­peas­ti. Tämän mah­dol­lis­taa sydän, jo­ka syk­kii vah­vas­ti jal­ka­pal­lol­le. Tun­ne yh­tyy jär­keen, sie­lu tie­to­ko­nee­seen.

Hol­lan­nis­ta lähtönsä jäl­keen hän ei enää ol­lut val­men­ta­jien mie­leen, mut­ta pe­laa­jat pi­tivät häntä ai­na ar­vos­sa ja ih­met­te­livät vähää pe­luut­ta­mis­ta. Kun­nioi­tuk­ses­ta ker­too huip­pu­pe­laa­jien laa­jat kom­men­tit ja haas­tat­te­lut. Ei ai­na­kaan Zla­tan Ib­ra­hi­mo­vic an­na kal­lis­ta ai­kaan­sa kym­me­niä mi­nuut­te­ja do­ku­men­tin­te­kijöil­le, joi­den koh­tee­na ei ole suo­ras­taan yli­maal­li­nen pe­laa­ja.

E­ri­tyi­sen miel­lyttävää oli se, kun elo­ku­van kak­si en­simmäistä pe­linäy­tettä ovat Lit­ma­sen pe­leistä vas­tus­ta­ji­naan en­sik­si Ou­lun Työväen­pal­loi­li­jat ja sit­ten AC Ou­lu. Ihan tu­lee Raa­tin kärkkä­reitä ikävä.