E­si­vik­to­riaa­ni­sel­la ajal­la nais­ten kir­joit­ta­mat brit­tik­las­si­kot kestävät ih­meen hy­vin ai­kaa, kos­ka nii­den te­ma­tiik­ka tun­tuu pe­rin ajat­to­mal­ta: mie­hen ja nai­sen ro­mant­ti­sen suh­teen vai­keu­det, ta­sa-ar­vo ja ra­han sekä ase­man koh­tuu­ton val­ta. Char­lot­te Brontën Ko­tio­pet­ta­jat­ta­ren ro­maa­ni on ku­vat­tu useaan ot­tee­seen ja pe­rin hy­vin, jo­ten tun­tuu kum­mal­ta, että tv-sar­ja imai­see näin­kin vah­vas­ti mu­kaan­sa.

Kaik­ki ta­pah­tu­va on hy­vin muis­tis­sa, mut­ta tällä ker­taa Ja­ne Ey­ren hah­moon pu­reu­tu­va Ruth Wil­son osaa asian­sa. Tässä saat­taa ol­la sub­jek­tii­vis­ta ve­toa, sillä hä­nen it­senäi­sen nuo­ren nai­sen ha­bi­tuk­sen­sa muis­tut­taa hä­kel­lyttävällä ta­val­la vai­mos­ta­ni pik­ki­tyttönä otet­tua ku­va­sar­jaa. Pa­han­tuu­li­ses­sa ses­sios­sa suu kään­tyi alaspäin mut­rul­le juu­ri sa­mal­la lail­la kuin Wil­so­nil­la tv-sar­jan ai­ka­na. Kat­se on syvä, va­ka­va ja tum­ma.

Myös tytön uu­si isäntä Mr. Roc­hes­ter on­nis­tuu To­by Step­hen­siltä oi­keaop­pi­sen tus­kai­se­na. Näin­kin van­ha ta­ri­na ker­too siitä, et­tei pe­ru­sin­hi­mil­li­syy­den lai­na­lai­suu­det ole muut­tu­net vik­to­riaa­ni­ses­ta ajas­ta. Var­sin­kin juu­ri nyt mo­ni tietää, et­tei va­ral­li­suus juu­ri­kaan tuo mitään on­nea. Kaik­ki muu lie­nee tär­keämpää, kun­han vii­ni­kel­la­ri on vielä täynnä ja kir­jas­tos­ta löy­tyy kaik­ki nuo­ruu­des­sa tär­keät klas­si­kot. Ja sit­ten jo­tain muu­ta.