”­Look to see me no mo­re”. Kir­jai­li­jak­las­sik­ko Char­les Dic­ken­sin kau­nis vik­to­riaa­ni­nen kie­li sol­juu su­la­vas­ti uu­den elo­ku­va­tek­nii­kan sii­vin.

Oh­jaa­ja Ro­bert Ze­mec­ki­sin aiem­mat yri­telmät näy­tel­lyn ai­nek­sen ani­moi­mi­ses­sa lii­ke­kaap­paus­tek­nii­kal­la ovat jää­neet tyh­jik­si ta­ri­noik­si, tek­nii­kak­si il­man sisältöä. Mut­ta kun ai­nes las­ta­taan brit­tiläi­sen ro­maa­ni­tai­teen vuo­si­sa­dal­ta, jol­loin luo­tiin pe­rus­ta ang­lo­sak­si­sel­le ker­ron­ta­tai­teel­le, sit­ten on­nis­tu­taan­kin. Ei mikään help­po kiep­sah­dus.

Ny­kypäivän po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin post­mo­der­ni­na ai­ka­na Dic­kens on li­ki häi­py­nyt un­ho­laan. Jo­ku sar­ja­ku­va­dig­ga­ri saat­taa muis­taa tämän ta­ri­nan ja sen pää­hen­kilön sik­si, että kuo­le­ma­ton sar­ja­ku­va­piirtäjä Carl Barks loi li­ki sa­ta vuot­ta al­ku­peräis­teok­sen jäl­keen oman Roo­pe-setänsä (Unc­le Sc­roo­ge) vauh­dit­ta­maan Aku An­kan ja vel­jen­poi­kien liiak­si ko­ti­pi­han mat­kai­luk­si jämähtä­neitä kym­men­si­vui­sia Walt Dis­ney’s Co­mics & Sto­ries –­leh­den ta­ri­noi­ta. Jämäh­dys to­sin oli mui­den ai­ka­lais­sar­ja­ku­vien ver­ran­nos­sa täyttä rau­taa, mut­ta van­han vi­su­kin­tun mu­ka­na kaik­ki hiou­tui ti­man­tik­si.

Tätä taus­taa vas­taan Ze­mec­ki­sin ja pääo­sal­le il­meensä sekä ha­bi­tuk­se­na lai­nan­neen Jim Car­reyn pon­nis­te­luis­sa on on­nis­tu­mi­sen au­ra. Vai­kea työ, mut­ta niin vain jou­lun ai­to hen­ki löy­detään. Pie­nenä vir­heas­ke­lee­na voi pitää elo­ku­vien yleistä pe­rus­syn­tiä, kun per­soo­nan muu­tos hyvään ta­pah­tuu jol­ti­sen­kin liian hel­pos­ti. Näin, vaik­ka koet­te­le­muk­set­kin eli etii­kan luen­not ovat ai­ka­moi­sia.