Dun­geons & Dra­gons -pe­liin poh­jau­tu­va kei­ka­ri­mai­nen ta­ru ot­taa kes­kiöönsä ti­lai­suu­den te­kemät var­kaat, jot­ka ma­si­noi­vat pa­laut­teek­seen maail­man ha­lua­mil­leen laa­ke­reil­le.

Tai­dok­kaas­ti la­vas­tet­tu fan­ta­sia­seik­kai­lu on kuin kie­li pos­kes­sa teh­ty ver­sio val­tais­tuin­pe­listä, mut­ta nyt poh­ja­juon­tee­na ei ole luo­ma­kun­nan sel­viy­ty­mi­nen vaan puu­jal­ko­jen las­ke­mi­nen. Te­kijät ovat sitä mieltä, että huu­mo­ri te­kee tästä hel­pom­min lä­hes­tyttävän ta­ri­nan myös pe­lejä tun­te­mat­to­mal­le kat­so­jal­le. Kui­ten­kin jat­ku­va kes­ken­kas­vui­nen läppä tun­tuu nyt vain vie­roit­ta­van ta­pah­tu­mis­ta. Hugh Gran­tin suo­ri­tuk­ses­sa on tässä kyllä mu­ka­van kie­roa kep­pos­te­lua, mut­ta muu­toin lop­pu­tu­los kään­tyy har­mil­li­ses­ti ali­suo­riu­tu­mi­sen puo­lel­le. Sa­maa voi sa­noa myös ras­kaak­si käyvästä sääntö­kir­jan ta­vaa­mi­ses­ta, jo­ka ehkä toi­mii jos pe­lit tun­tee, mut­ta tässä kaik­ki jää etäi­sek­si.