En­ti­syys on kuin ruu­su, meil­le ovat jää­neet vain ni­met, ru­noi­li Um­ber­to Eco ai­koi­naan. Vuo­den 2000 pa­ras elo­ku­va sai ni­menä ruu­su­la­jik­keel­ta, mut­ta on muis­ti­ku­va­na­kin täynnä jos ei tuok­sua niin muu­ta eloa. Ar­vos­te­lut ovat ol­leet kiittä­viä, mut­ta niistä on saa­nut hie­man yk­sioi­koi­sen ku­van lef­fan sa­no­mas­ta. Lop­pu­jen lo­puk­si ta­ri­nan pää­hen­kilö, tylsää per­he-elämää viettävä, sek­suaa­li­sis­sa frust­raa­tiois­saan pieh­ta­roi­va kes­ki-ikäi­nen mies (Ke­vin Spa­cey) me­nettää hen­kensä, mut­ta löytää lo­pul­ta jär­jen. Tämä jäi mo­nel­ta ker­to­mat­ta, sa­moin se, että kiin­teistövä­littäjä-vai­mo (An­net­te Be­ning) se vas­ta pi­hal­la oli­kin.

Tämä lef­fa on tar­koi­tet­tu toi­sel­le kier­rok­sel­le ek­sy­neil­le, jot­ka seu­rus­te­le­vat tyttä­riensä ikäis­ten nais­ten kans­sa. Mah­ta­va mu­sii­kin käyttö (T­he Who: "See­ker", Free: "All Right Now") tu­kee 1970-lu­vun nuor­ten ja 1990-lu­vun minä­minä-su­ku­pol­ven vä­listä ek­sis­ten­tia­lis­tis­ta ih­met­te­lyä. Ko­mis­saa­ri Erk­ki Lii­ka­nen­kin ke­hui Brys­se­lissä näh­neensä tämän.