Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2

Harry Potter and the Deathly Hollows - part 2 

Elokuva

Har­ry Pot­te­rin ja kuo­le­man­var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa, ko­ko saa­gan päätös­jak­sos­sa, jael­laan lu­kui­sia jää­hyväi­siä ja suu­del­laan­kin pi­kai­ses­ti Ty­ly­pah­kan nuo­ri­son kes­ken en­nen vii­meistä voi­main­koe­tus­ta Vol­de­mor­tin kans­sa.

Har­ry Pot­te­rin ja kuo­le­man­var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa, ko­ko saa­gan päätös­jak­sos­sa, jael­laan lu­kui­sia jää­hyväi­siä ja suu­del­laan­kin pi­kai­ses­ti Ty­ly­pah­kan nuo­ri­son kes­ken en­nen vii­meistä voi­main­koe­tus­ta Vol­de­mor­tin kans­sa. Hen­kilö­hah­mo­jen kat­raas­sa yllättä­jik­si uu­sim­mas­sa elo­ku­vas­sa ko­hoa­vat — jo­pa Har­ryn it­sensä ohi – pidät­tyvä pe­da­go­gi ja sa­no­jen mais­kut­te­li­ja Se­ve­rus Kal­ka­ros sekä var­si­nai­sek­si su­per­san­ka­rik­si äi­tyvä Ne­vil­le Long­bot­tom.
Kun Kuo­le­man var­je­lus­ten en­si­puo­li­kas oli ve­nyt­te­levän­kin pe­rus­teel­li­nen, toi­nen osa on­kin pelkkää toi­min­taa ja sar­jan var­rel­la kie­mur­rel­lei­den juo­ni­lan­ko­jen sol­mi­mis­ta. Sil­ti vii­mei­sen kir­jan si­vumäärä osoit­tau­tuu Da­vid Ya­te­sin pä­tevässä­kin oh­jauk­ses­sa tur­han run­saak­si. Mo­ni kes­kei­nen asia jää viit­teel­li­sek­si ja hämäräk­si muil­le kuin pot­te­riaa­naan vih­kiy­ty­neil­le. Suo­si­tut­kin hah­mot, ku­ten Suo­mes­sa tois­tu­vas­ti vie­rail­leet Weas­leyn kak­so­set, Ja­mes ja Oli­ver Phelps, eh­tivät vain viu­hah­taa kan­kaal­la, oli heidän koh­ta­lon­sa lop­pu­rat­kai­suis­sa vaik­ka kuin­ka traa­gi­nen – niin kuin on­kin. Sil­ti kat­so­ja naut­tii pääs­tessään vih­doin seu­raa­maan kym­men­vuo­ti­sen fil­mi­ta­ri­nan kat­so­jas­ta riip­puen enemmän tai vä­hemmän pal­kit­se­vaa lop­pu­rat­kai­sua. It­se kyllä tykkä­sin seu­ra­ta Kuo­le­man var­je­lus­ten jäl­kimmäistä osaa, eri­tyi­ses­ti sik­si, että eh­do­ton suo­sik­ki­ni Ty­ly­pah­kan hah­mois­ta pa­laa siinä taas voi­mal­la va­lo­kei­laan.
En­nen Vii­meis­ten var­je­lus­ten päätök­sen tar­kas­te­lua, luo­daan ver­tai­lun vuok­si kat­saus sar­jan edel­li­siin elo­ku­viin.
­Har­ry Pot­ter ja vii­sas­ten ki­vi (2001)
Row­lin­gin kir­jo­jen kaa­va­mai­suus voi ol­la nii­den suu­ren suo­sion pe­rimmäi­nen sa­lai­suus. Pot­ter-kir­jat elävät Ty­ly­pah­kan lu­ku­kau­si­ryt­min mu­kaan. Tois­tu­va kou­lun al­ka­mi­nen, jou­lu­lo­ma ja pa­luu Li­kus­te­ri­tiel­le kesäk­si, an­ta­vat ryh­tiä ker­ron­nal­le ja luo­vat tut­tuut­ta ja sa­mais­tu­mis­koh­tia var­hais­nuo­rel­le lu­ki­ja­kun­nal­le. Kou­lu­maail­maa on po­pu­laa­rie­lo­ku­vas­sa har­voin ku­vat­tu näin har­taas­ti. Ch­ris Co­lum­bu­sin oh­jauk­ses­sa brit­tien sisäop­pi­lai­tos­ten epäi­lyttävä mai­ne unoh­tuu. Tiuk­koi­ne sääntöi­neen­kin Ty­ly­pah­ka näyttäy­tyy seik­kai­lun ja va­pau­den val­ta­kun­ta­na, jon­ne lap­sen on tur­val­lis­ta as­tua. John Sea­le tal­let­taa ku­viin luok­ka­huo­nei­den lii­dun­tuok­sun ja si­leäk­si ku­lu­te­tun puun omi­nais­ha­jun. Pa­ras­ta Vii­sas­ten ki­vessä on Row­lin­gin fan­ta­sia, tun­nel­ma ja hen­kilö­hah­mot. Elo­ku­va on on­nek­si kir­jal­le us­kol­li­nen. Al­ku­teok­sen pa­ri­si­vui­nen ot­te­lu elä­villä shak­ki­nap­pu­loil­la kas­va­te­taan hui­kei­siin mit­toi­hin. Var­joon jää jo­pa lop­pu­hui­pen­nuk­sek­si tar­koi­te­tun Vol­de­mor­tin koh­taa­mi­sen. Huis­paus­ki­sa, Roh­ke­li­kon ja Lui­hui­sen jouk­kuei­din pal­lo­pe­li lentä­villä luu­dil­la, on vä­keväs­ti to­teu­tet­tu vauh­ti­jak­so. Stu­dio­ku­van ja efek­ti­taus­to­jen yh­dis­te­ly jättää toi­vo­mi­sen va­raa. Vai­kut­ta­van näköi­nen pe­lia­ree­na näyttää tie­to­ko­ne­pe­liltä, kun yleisöä ei ais­ti laa­jem­mis­ta ku­vis­ta. Huis­paus on kui­ten­kin elo­ku­van valt­te­ja, kun tur­na­jais­mai­nen hyökkää­vyys yh­dis­tyy jal­ka­pal­lon no­peu­teen – ja kaik­ki vielä il­ma­ti­las­sa ri­su­luu­ta­ro­deo­na. Da­niel Radc­lif­fe luo ku­van it­sestään tie­toi­sek­si tu­le­vas­ta, ajat­te­le­vas­ta po­jas­ta. Ra­kas­tet­ta­va hi­ki­pin­ko Her­mio­ne nou­see tyttö­jen kuin poi­kien­kin suo­si­kik­si, kos­ka häntä esittää vas­tus­ta­ma­ton Em­ma Wat­son (vaik­ka hä­nellä on­kin roo­liin ehkä liian pie­net etu­ham­paat). Ru­pert Grint vas­taa kir­jan ku­vaa par­haas­ta ka­ve­ris­ta, maa­lais­poi­ka­mai­ses­ta, pu­napäi­sestä Ron Weas­leystä. Ric­hard Har­ris edus­taa van­hem­paa kaar­tia näyt­te­lijä­tyyp­pinsä vas­tai­ses­ti kilt­tinä ja tur­val­li­se­na reh­to­ri Dumb­le­do­re­na, jo­ka niin elo­ku­vas­sa kuin kir­jas­sa­kin tuo mie­leen ku­nin­gas Art­hu­rin ta­ri­noi­den Mer­lin-vel­hon. Las­ten luo­tet­tu metsän­var­ti­ja Hag­rid on Fitz rat­kai­see –­sar­jas­ta tut­tu Rob­bie Colt­ra­ne. Vah­vin nais­roo­li on Mag­gie Smit­hillä pro­fes­so­ri Mc­Gar­mi­va­na, jo­ka va­ra­reh­to­ri­na hen­kilöi Dumb­le­do­ren ohel­la par­hai­ten ty­ly­pah­ka­lai­suu­den ole­mus­ta. Sil­ti ei voi jättää mai­nit­se­mat­ta kou­lun sa­la­peräi­sintä asuk­kia, tai­ka­lie­mistä luen­noi­vaa pro­fes­so­ri Kal­ka­ros­ta. En­simmäi­sessä elo­ku­vas­sa hah­mo ei vielä nou­se ko­vin kes­kei­seen roo­liin, mut­ta auk­to­ri­teet­tia uh­ku­va näyt­te­lijä Alan Rick­man pysäyttää jo­kai­sel­la näyttäy­ty­mi­sellään. Kal­ka­ros tun­tuu kun­nian mie­heltä, vaik­ka in­hoaa­kin Har­rya.
Pot­ter-kir­jois­sa Row­ling kä­sit­te­lee iso­ja asioi­ta – kuo­le­maa ja me­ne­tystä, yk­sinäi­syyttä ja ystä­vyyttä. Rak­kau­den ai­ka on ehkä myö­hem­missä sar­jan osis­sa, vaik­ka Row­ling vii­saas­ti si­joit­taa myös ystä­vyy­den rak­kau­den kä­sit­tee­seen. Sel­keän hyvän ja pa­han vas­tak­kai­na­set­te­lun ohel­la ker­to­mus vi­li­see ris­ti­rii­tai­sia hen­kilöitä heik­kouk­si­neen. Toi­si­naan kir­jo­jen möhkä­lemäi­syys tur­haut­taa, mut­ta vii­pyi­le­vien­kin rön­sy­jen al­ta vyö­ryy yllättäen esil­le ve­ret sei­sot­ta­vaa tra­giik­kaa. Row­ling käyttää tai­ta­vas­ti pie­niä kei­no­ja pitääk­seen las­ten kes­kus­te­lut ar­ki­si­na ja ta­ri­nan toi­mi­vi­na, sil­ti ku­va laa­je­nee kuin var­kain myös haas­teel­li­sem­piin tee­moi­hin. Har­ry Pot­te­ris­sa välkäh­te­lee ko­ko ri­sai­nen elämäm­me, jos­sa ko­vin äs­ken tun­tui jo siltä, että pi­mey­den voi­mat ja tiedät-kai-ku­ka oli­si­vat pääs­seet nis­kan pääl­le. Sen esil­le tuo­mi­seen fil­missä oli­si vaa­dit­tu jo­ku ris­kejä ot­ta­vam­pi oh­jaa­ja kuin Co­lum­bus, jo­ka vain jäl­jentää kir­jan koh­tauk­sia ku­vik­si kuin läk­syissään tun­nol­li­nen kou­lu­lai­nen.
­Har­ry Pot­ter ja sa­lai­suuk­sien kam­mio (2002)
Kas­vu­ker­to­mus vie Har­ryn Ty­ly­pah­kan kel­la­rei­hin, ton­ki­maan viemä­reitä ja sa­mal­la oman psyy­kensä syö­ve­reitä. Vai­val­loi­nen mat­ka lä­pi pel­ko­jen, hou­ku­tus­ten, pi­mey­den ja saas­tan, tuo nuo­ru­kai­sen ta­kai­sin va­loon, kypsänä koh­taa­maan ar­jen vaa­teet. Row­lin­gin ta­ri­na ei leik­ki­mie­li­syy­tensä kes­kellä kaih­da kuo­le­maa, kum­mi­tuk­sia tai kou­lu­kiu­saa­mis­ta. Pel­ko­jen ver­taus­ku­val­li­nen kä­sit­te­ly on kir­jo­jen pa­ras­ta an­tia. Row­lin­gin suh­teel­li­suuk­sien ta­jua ja häikäi­lemättö­myyttä ker­to­ja­na osoit­ta­vat mur­jot­ta­van Myr­tin sur­ku­hu­pai­sa koh­ta­lo ja Sa­lai­suuk­sien kam­mion ta­pah­tu­mien kes­kit­ty­mi­nen kou­lun tyttö­jen ves­saan. Esil­le nou­see eri­tyi­ses­ti eri­lai­suu­den hyväk­sy­mi­nen. Lap­set vas­tus­ta­vat sai­rai­ta vaa­ti­muk­sia ”­puh­taas­ta syn­ty­perästä”. ”­Ku­ra­ve­ri­nen” on lievä hauk­ku­ma­ni­mi to­del­li­sen elämän her­joi­hin ver­rat­tu­na. Vaa­kaan ase­te­taan myös Weas­leyn per­heen köy­hyys ja Mal­foyn su­vun rik­kau­del­la ja ase­mal­la pröystäi­ly. Va­hin­ko, että Em­ma Wat­so­nin Her­mio­ne kan­gis­te­taan Ma­ta­mi Pomf­reyn la­sa­ret­tiin. Vart­tu­neel­le Ru­pert Grin­til­le Ro­nin pe­lok­kaat vin­gah­duk­set eivät oi­kein so­vi. Ää­nen­mur­ros sen si­jaan kyllä ja häm­men­nys uu­sis­ta tun­teis­ta Her­mio­nea koh­taan. Sen si­jaan Har­ry jää vai­kean roo­lin­sa van­gik­si. Da­niel Radc­lif­fe näyt­te­lee kuin kan­gis­tuk­sen uh­ri tai tai­ka­sau­van niel­lyt. Ei ole help­poa ve­nyä le­gen­dan mit­toi­hin. Pot­ter-ta­run toi­nen osa tuo nä­ky­vil­le Sha­kes­pea­re-tul­kin ja oh­jaa­jan Ken­neth Bra­nag­hin, jo­ka naut­tii dii­vail­les­saan it­se­rak­kaan opet­ta­ja Gil­de­royn roo­lis­sa. Ja­son Isaacs on aa­te­li­se­na Dra­co Mal­foyn isänä jak­son pää­kon­na. Upea Alan Rick­man jää Kal­ka­rok­se­na ikäväs­ti si­vuun, vaik­ka kak­sin­tais­te­lu­koh­taus osoit­taa ke­nellä on to­del­lis­ta taian mah­tia. Lä­hes kol­mi­tun­ti­se­na­kaan fil­mi ei eh­di pysäh­tyä idyl­lien ää­rel­le, jot­ka oli­si­vat sa­dul­le yhtä tär­keitä kuin jän­ni­tyk­sen het­ket. Weas­leyn äi­tinä ja isänä Ju­lie Wal­ters ja Mark Wil­liams eh­tivät vain väläyttää lämpöään. Ku­ten kir­jas­sa­kin Dob­by-tont­tu mel­kein va­ras­taa shown. Pe­lot­ta­va kel­la­rikäär­me on hir­veän elävän oloi­nen, mut­ta on­nek­si Faw­kes, reh­to­rin pu­nai­nen fee­niks­lin­tu ta­soit­taa pun­nuk­set. Pyhän lin­nun kyy­ne­leet pa­ran­ta­vat sie­lun­kin haa­vo­ja. Kir­jas­sa köm­pelök­si jää­nyt jät­tihämähäk­ki­jak­so kas­vaa fil­missä sil­missä. Ch­ris Co­lum­buk­sen kir­jaa or­jai­le­va tyy­li nou­see nyt len­toon Kiel­le­tyn metsän uu­me­nis­sa. Pot­te­rin toi­nen elo­ku­val­li­nen tu­le­mi­nen ei tar­joa en­sio­san shak­kiot­te­lun ve­rois­ta. Rob­bie Colt­ra­nen muh­keas­ti muo­toi­le­ma Hag­rid unoh­tuu si­vu­hen­kilök­si. Kaik­ki päät­tyy ma­ha­las­kuun, kun juh­lin­ta Hag­ri­din pa­luus­ta ei ole missään suh­tees­sa hah­mon mer­ki­tyk­seen juu­ri täl­le ta­ri­nal­le. Äs­kettäin kuol­leen ir­lan­ti­laisnäyt­te­lijän Ric­hard Har­ri­sin sai­raus nä­kyy ku­vis­sa. Rons­kien roo­lien tulk­ki on tai­pu­nut vi­vah­teet­to­mak­si kuo­rek­si. Mut­ta pa­ris­sa koh­tauk­ses­sa nä­kyy en­ti­nen pil­ke. Mes­ta­rinäyt­te­lijän tes­ta­men­tik­si so­pii reh­to­rin lau­se: — Voit­te huo­ma­ta, että Ty­ly­pah­kas­sa saa­vat ai­na apua ne, jot­ka sitä pyytävät. Elo­ku­va jää sar­jan vä­li­työk­si.
­Har­ry Pot­ter ja Az­ka­ba­nin van­ki (2004)
So­met­hing wic­ked this way co­mes! Eli Pa­ha saa­puu oven taa, Mat­ti Ros­sin uu­sim­man suo­men­nok­sen mu­kaan. Har­ry Pot­te­rin kol­mas lu­ku­vuo­si vel­ho­kou­lus­sa al­kaa hui­keal­la aa­mu­na­vauk­sel­la, kun Ty­ly­pah­kan op­pi­las­kuo­ro lau­laa Mac­bet­hin noi­ta­loit­su­ja. Fil­mi­sar­jan uu­si luot­si, mek­si­ko­lai­nen Al­fon­so Cua­ron an­taa Ja äi­tiäs kans – me­nes­tyk­sensä jäl­keen ki­pa­kan pot­kun Ch­ris Co­lum­buk­sen ru­tii­ni­työn jäl­jiltä väsähtä­nei­siin elo­ku­viin. Cua­ro­nin etelä­maa­lai­nen la­taus pa­laut­taa Pot­te­riin ke­hi­tys­ker­to­muk­sen lämmön. Huis­pauk­seen oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­ja Ste­ve Klo­ves saa­vat uu­den näkö­kul­man jäätävällä sa­teel­la ja tuis­kul­la, jo­ka en­tei­lee An­keut­ta­jien tu­loa. Vi­suaa­li­sel­la ot­te­lu­jak­sol­la Cua­ron te­kee pesäe­ron Co­lum­buk­sen ame­rik­ka­lai­siin va­kio­rat­kai­sui­hin. An­keut­ta­jat lie­nevät Row­lin­gin muis­tet­ta­vin ja oma­peräi­sin luo­mus. Elo­ku­va ha­vain­nol­lis­taa ilo­ni­mijöi­den jäätävän kuo­lon­suu­del­man mel­las­ta­mat­ta te­hos­teil­la. Kir­jas­ta poi­ke­ten An­keut­ta­jat osaa­vat elo­ku­vas­sa jo­pa lentää huis­paa­van Har­ryn rin­nal­la. Il­miö, jo­ka imee ih­mi­sestä kaik­ki hyvät muis­tot ja rie­mu­nai­heet on ai­dos­ti pe­lot­ta­va aja­tus ja jäl­leen osoi­tus kir­jai­li­jan ky­vystä hen­kilöidä to­sielämän jäs­tien on­gel­mia. Ric­hard Har­ri­sin kuo­le­man jäl­keen Mic­hael Gam­bon pitää Dumb­le­do­re­na ma­ta­lam­paa pro­fii­lia, mut­ta le­vittää ympä­ril­leen Ty­ly­pah­kan hyvän hal­ti­jan tur­val­lis­ta hen­keä. Dumb­le­do­re opet­taa, että vai­keim­pi­na­kin ai­koi­na on toi­voa, kun muis­taa sy­tyttää va­lon. Kou­lun sa­lei­hin va­loa tuo­vat selkä­ran­gan muo­toon va­le­tut kynt­tilät, mut­ta reh­to­ri vih­jaa kas­vat­ta­ja­na op­pi­lai­den omaan va­loon, syt­tyvään liek­kiin, jon­ka avul­la Har­ry Pot­ter löytää voi­ma­va­ran­sa hädän het­kellä. Lop­pu­puo­li Az­ka­ba­nin van­gis­ta on yhtä juh­laa, kun Cua­ron vi­rittää toi­nen tois­taan lu­moa­vam­pia koh­tauk­sia Row­lin­gin hen­gessä, mut­ta va­ka­vuut­ta nuor­ten san­ka­rei­den luon­teen­piir­teillä ke­ventäen. Te­kijät saa­vat pal­jon ir­ti ta­ri­nan kau­hu­ro­man­tii­kas­ta klas­si­sia hir­viö­fil­mejä mu­kail­len. Tai­ta­vas­ti Cua­ron lii­kut­taa fil­miä lo­pun ai­ka­mat­kal­la, jos­sa Har­ry ja Her­mio­ne muut­ta­vat jo ta­pah­tu­nut­ta, ja ker­to­mus sa­mal­la tark­kai­lee ja kom­men­toi omia poi­mu­jaan. Pit­kik­si venähtä­neet lap­sinäyt­te­lijät 13 -15 ikä­vuo­sien vä­lillä saa­vat en­tistä enemmän luon­teen­piir­teitä. Hag­ri­din he­vos­kot­kan te­loi­tuk­ses­sa kol­mik­ko et­sii tur­vaa toi­sis­taan kos­ket­ta­val­la yh­teis­ha­lauk­sel­la, muual­la te­kijät tyy­tyvät vih­jai­le­maan mur­ro­siän kol­mi­kon vä­lil­le tuo­mil­la jän­nit­teillä. Wat­son on Her­mio­ne­na ak­tii­vi­nen ja fik­su, mut­ta tei­ni­tyttönä poh­tii myös ul­konäköään. Ro­nin pe­lok­kuus on vaa­ras­sa muo­dos­tua ka­ri­ka­tyy­rik­si, mut­ta unis­sa­pu­hu­mis­koh­taus osoit­taa Grin­tin fil­mi­ver­sioi­den valt­ti­kor­tik­si. Radc­lif­fe Har­rynä on seu­ras­sa vä­rittö­min, mut­ta to­ki usein pas­sii­vi­nen kes­kus­roo­li ras­kaan ja ris­ti­rii­tai­sen ve­ren pe­rinnön al­la on vai­kein tul­kit­ta­va. Pot­ter-fil­mit ovat osoit­tau­tu­neet näyt­te­le­mi­sen aar­reai­tok­si. Mu­ka­na on nyt Em­ma Thomp­son pro­fes­so­ri Pu­nur­mio­na, hi­pihtävän psy­ke­dee­li­senä new age gu­ru­na. Sa­lai­suu­det pal­jas­tu­vat Rää­kyvässä röt­telössä, jon­ne koo­taan ny­ky­het­ken brit­tinäyt­te­lijöi­den ko­vin kär­ki: Ga­ry Old­man Si­riuk­se­na, Ti­mot­hy Spal­lin pe­tol­li­nen Pis­kui­lan, Da­vid Thew­lis Lu­pi­ni­na ja so­ke­ri­na poh­jal­la Alan Rick­man, jon­ka Kal­ka­ros saa on­nek­si lisää val­ko­kan­ga­sai­kaa.
­Har­ry Pot­ter ja lie­keh­tivä pi­ka­ri (2005)
Neljäs elo­ku­va tuo san­ka­ri­nuo­ret vii­mein lä­hi­ku­vaan. Oh­jaa­ja­na on en­si ker­taa brit­ti, Mi­ke Newell, jo­ka ei an­na Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin huk­kua ta­pah­tu­mien pyör­tei­siin. Da­niel Radc­lif­fe, jon­ka per­soo­na on aiem­min jää­nyt Em­ma Wat­so­nin ja Ru­pert Grin­tin var­joon, on en­tistä pai­nok­kaam­pi Pot­ter. Myös Mic­hael Gam­bo­nin reh­to­ri Dumb­le­do­re ja Bren­dan Glee­so­nin Vil­li­silmä Vauh­ko­mie­li ovat nyt ko­ko­nai­sia hah­mo­ja, eivätkä ku­vas­sa pii­pah­ta­via jaa­rit­te­li­joi­ta. Lie­keh­tivä pi­ka­ri on Kol­mi­vel­ho­tur­na­jai­si­neen sar­jan ti­heä­tun­nel­mai­sim­pia kir­jo­ja. On ky­sy­mys ystä­vyy­destä, jo­ka kol­man­nes­sa ja neljän­nessä elo­ku­vas­sa me­nee jo Vii­sik­ko-tun­nel­mia pi­temmäl­le. Newell us­kal­taa pidä­tellä seik­kai­lua ja pit­kittää ta­pain­ku­vaus­ta. Mai­nioin ke­hit­te­ly ta­pah­tuu kou­lu­tans­seis­sa, jot­ka päät­tyvät rok­ki­vaih­teen "hil­li­tyn hil­littö­myy­den" jäl­keen vai­pu­viin tun­nel­miin. Täl­lais­ta ei sar­jas­sa ole en­nen näh­ty. In­tii­mi ote te­kee hyvää Pot­te­reil­le ja kyp­syttää tei­neik­si vart­tu­neis­ta näyt­te­lijöistä enemmän li­haa ja ver­ta. Jän­ni­tys ja suo­ra­nai­set kau­hu­koh­tauk­set tun­tu­vat pii­naa­vam­mil­ta, kun uh­reis­ta vä­littää. Pak­ko­pul­lak­si käy­neet huis­pau­sot­te­lut jä­tetään vä­hemmäl­le. Lo­hikäär­meo­sio Kol­mi­vel­ho­tur­na­jai­sis­sa on se­kin vas­ta al­kuläm­mit­te­lyä. Kieh­to­vim­mis­sa kään­teissä pidä­tellään hen­keä ve­den al­la ja koe­taan vi­lunvä­reitä Kub­ric­kin Hoh­don mie­liin tuo­vas­sa la­by­rint­ti­jak­sos­sa. Lie­keh­tivä pi­ka­ri sisältää enemmän kuo­le­maa, ki­du­tus­ta ja ver­ta kuin yk­sikään aiem­pi sar­jan fil­mi. Mut­ta myös enemmän lem­peä, mus­ta­suk­kai­suut­ta, ka­ve­ri­ku­vaus­ta ja uh­rau­tu­vai­suut­ta hädän het­killä. Elo­ku­va ymmärtää si­vu­hen­kilöi­den, tässä kuol­lei­ta poi­kiaan su­re­vien isien, mer­ki­tyk­sen. Luu­se­rik­si luul­tu Ne­vil­le Long­bot­tom puh­keaa vih­doin nu­pus­taan. Sat­tu­vat yk­si­tyis­koh­dat nos­ta­vat myös Ro­nin kep­pos­te­le­vat isot vel­jet osak­si sitä yh­teisöl­li­syyttä, jo­ta Row­ling kir­jois­saan pitää tär­keänä. Pa­hin uh­ka, lor­di V-o-l-d-e-m-o-r-t on en­tistä vi­hat­ta­vam­pi Ralph Fien­ne­sin ko­mea­na tul­kin­ta­na. Mut­ta mitä voi näyttää Vol­de­mor­tin jäl­keen? Vii­mei­set mi­nuu­tit ovat ai­na Har­ry Pot­ter –e­lo­ku­van on­gel­ma­na. Pitäi­si vä­littää kat­so­jaa tyy­dyttäväs­ti yhtä ai­kaa päät­ty­mi­sen ja ta­ri­nan jat­ku­mi­sen tun­tu. Lie­keh­tivä pi­ka­ri on ai­heil­taan run­sas, mut­ta on­nek­si kir­jas­ta ei sentään teh­ty kah­ta eri elo­ku­vaa, ku­ten alun pe­rin suun­ni­tel­tiin. Ker­to­mus toi­mii fil­minä kes­kit­ty­nees­ti ko­ko kah­den ja puo­len tun­nin kes­ton­sa. Newel­lin Pot­ter on pa­ras Pot­ter.
­Har­ry Pot­ter ja Fee­nik­sin kil­ta (2007)
Da­vid Ya­tes on vas­ta toi­nen brit­tioh­jaa­ja, jo­ka saa tart­tua Har­ry Pot­te­rin pe­rieng­lan­ti­lai­seen, fan­tas­ti­seen kas­vu­ta­ri­naan. Vii­des elo­ku­va­ver­sio J. K. Row­lin­gin tai­ka­sa­dus­ta on sar­jan ta­sa­pai­noi­sim­pia ja yh­tenäi­sim­piä teok­sia. Har­ry Pot­ter ja Fee­nik­sin kil­ta pitää jän­nit­teensä lop­puun saak­ka. Pot­te­rin maail­ma on ylö­sa­lai­sin sisältä ja ul­koa. Hu­hut Vol­de­mor­tin pa­luus­ta kas­va­vat, Az­ka­ba­nis­ta kar­kail­laan ja Ty­ly­pah­kan Dumb­le­do­ren auk­to­ri­teet­ti ase­te­taan ky­see­na­lai­sek­si. Tai­ka­mi­nis­te­riöstä on Cor­ne­lius Tof­feen ai­ka­na tul­lut pe­lon mi­nis­te­riö. Har­ryn vas­tuk­set ovat en­tistä suu­rem­pia ja fil­mi­ta­ri­na hei­jas­taa tätä epä­var­muut­ta ja va­ka­voi­tu­mis­ta. Kal­ka­ros herättää vel­ho­po­jas­sa epäi­lyk­sen, et­tei edes­men­nyt ja pal­vot­tu isä ehkä ol­lut täy­del­li­nen hänkään. Ala­ku­lo vai­vaa Pot­te­rin ohel­la van­hem­pan­sa me­nettä­nyttä Long­bot­to­mia­kin. Vas­ta­koh­ta­na puo­lior­po Lu­na Lo­ve­ki­va am­men­taa eri­lai­suu­des­taan voi­maa. Vas­toinkäy­mi­set tar­joa­vat uu­den­lai­sen näkö­kul­man maail­maan, mitä voi vii­sau­te­na­kin pitää. Fee­nik­sin kil­lan tii­vis ko­ko­nai­suus syn­tyy tai­dos­ta saat­taa sar­jan tähän saak­ka pak­suin kir­ja toi­mi­vaan elo­ku­val­li­seen muo­toon. Ya­tes tii­vistää on­nis­tu­nees­ti pit­kiä ke­hi­tys­lin­jo­ja muu­ta­miin otos­sar­joi­hin, ku­ten Ty­ly­pah­kan vas­ta­rin­ta­liik­keen Al­buk­sen kaar­tin pe­rus­ta­mi­ses­sa. Dumb­le­do­rel­ta val­lan anas­ta­van yli-ink­vi­siit­to­ri Do­lo­res Pi­men­non ko­men­to­tyy­li sor­tuu omaan nau­ret­ta­vuu­teen­sa. Tai­ka­mi­nis­te­riön ty­pe­rien tee­sien hak­kuu ryt­mittää ker­ron­taa ja kiin­nittää yk­sittäi­set koh­tauk­set pi­tempään kaa­reen. Vaik­ka Ya­tes käyttää te­hos­tei­ta tai­ten eikä su­van­to­koh­tia pelätä, voi vii­des Pot­ter ol­la asiaan vih­kiy­tymättömäl­le kii­to­vauh­tis­ta efek­ti­vyö­ryä. Toi­min­nal­li­suus ei sil­ti peitä luon­ne­ku­via. Mo­ni van­ha tut­tu te­kee pai­nok­kaan pa­luun, niin Old­ma­nin Si­rius Mus­ta, vähän enemmän esil­le pää­sevä Rick­ma­nin Kal­ka­ros, jon­ka ulo­san­nin nau­tit­ta­vat pidät­te­ly­ma­nee­rit nou­se­vat uu­siin sfää­rei­hin, ja tie­tys­ti Gam­bo­nin kir­jai­mel­li­ses­ti­kin räis­kyvä Dumb­le­do­re. Imel­da Staun­ton te­kee Tai­ka­mi­nis­te­riön kä­ty­rinä upeim­man sar­jas­sa näh­dyn vie­rai­li­ja­roo­lin. Opet­ta­ja­hah­mon tä­timäi­sen hie­nos­te­lun ja mai­rean hy­myn kät­kemä nat­si­tyy­li on kylmäävä herk­ku­pa­la. Ku­vat Har­rya ta­voit­ta­vis­ta Vol­de­mor­tin kou­ris­ta so­pi­si­vat kyllä jon­kin he­vi­mu­sa­vi­deon kau­hu­nai­heek­si. Toi­nen mie­leenjäävä nä­ky on Har­ryn oma ve­ri­nen kä­si Do­lo­res Pi­men­non pin­killä pit­si­lii­nal­la. Teat­te­ri­ko­ke­mus näyttää teh­neen Radc­lif­fel­le hyvää, sillä Har­ry al­kaa ol­la jo yhtä kiin­nos­ta­va hen­kilö kuin Her­mio­ne tai Ron. Jäl­kimmäi­silllä to­sin ei tässä ole muu­ta te­ke­mistä kuin Har­ryn myötäi­ly. Kes­kus­kol­mi­kon yh­teis­pe­lin puu­te jää­kin Fee­nik­sin kil­lan suu­rim­mak­si mii­nuk­sek­si. Row­lin­gin kir­jat ja elo­ku­vat nii­den mu­ka­na ovat täynnä kas­vu­ki­pu­ja ja vas­toinkäy­mis­ten ylittä­mi­sen tuo­mia vii­sauk­sia. Pel­ko on voi­tet­ta­vis­sa, it­sensä saa hyväk­syä vir­hei­neen ja ris­ti­rii­tai­suuk­si­neen, heik­kou­det pitää tun­nis­taa ja va­lin­nan mah­dol­li­suus on vel­voit­ta­va. Elämä on Ty­ly­pah­kas­sa­kin kamp­pai­lu­la­ji. Mut­ta ku­ten nuo­ret elo­ku­vas­sa to­tea­vat, heillä sentään on mitä Vol­de­mor­til­la ei: jo­tain, minkä puo­les­ta tais­tel­la.
­Har­ry Pot­ter ja puo­li­ve­ri­nen prins­si (2009)
Kuu­den­nes­sa elo­ku­vas­sa kaa­va nä­kyy. Kou­lu­vuo­si al­kaa, King’s Cros­sin ju­na läh­tee jus­tiin­sa, uu­si opet­ta­ja saa­puu, ta­lon­mies Vo­ro väi­jyy käytä­villä, Weas­leyn kak­so­set te­kevät kep­po­siaan ja vä­lillä ki­pais­taan tai­ka­juo­ma­tun­neil­le. Uh­kia to­ki on il­mas­sa ja Dra­co Mal­foyn blon­di fri­syy­ri kuul­taa pal­jas­ta­vas­ti pi­meinä öinä kou­lun käytä­villä. Sil­ti Puo­li­ve­ri­sestä prins­sistä puut­tuu ker­ron­nan etu­ke­no, jän­ni­te ja ve­to. Puo­li­ve­ri­ses­sa prins­sissä on sei­so­vaa vettä muual­la­kin kuin hir­nyrk­ki­luo­las­sa. Uu­det kon­nat­kin, Bel­lat­rix Lest­ran­ge tai Fen­rir Har­maa­selkä vain vi­lah­ta­vat vai­ku­tus­ta te­kemättä. Ta­kau­tu­mat Tom Va­led­roon ovat pa­haen­tei­syy­dessään kyllä te­hok­kai­ta. Ihail­ta­vaa on ve­te­raa­nien Mag­gie Smit­hin, Mic­hael Gam­bo­nin ja Jim Broad­ben­tin le­vol­li­nen var­muus ja se kuin­ka hie­no­piir­tei­ses­ti Mc­Gar­mi­van, Dumb­le­do­ren ja pro­fes­so­ri Kuh­nu­sar­vion luon­teet piir­retään. Vas­ta­pai­nok­si Puo­li­ve­ri­nen prins­si on yllättävän ais­til­li­nen elo­ku­va. Vähän vä­liä is­tu­taan Kol­mes­sa luu­dan­var­res­sa ryystämässä nuo­ri­sol­le­kin mais­tu­vaa ker­ma­kal­jaa. Eivätkä päät höy­ryä pel­kistä haa­veis­ta, vaan psy­ke­dee­li­sistä nau­tin­toai­neis­ta. Sit­ten Par­fyy­mi-e­lo­ku­van ei roh­to­jen huu­ma ole juo­vut­ta­nut näin pal­jon sak­kia. Ty­ly­pah­kan tytöt in­nos­tu­vat lem­men- ja Har­ry on­nen­juo­mis­ta. Ron on kes­to­vir­neessä kaut­ta elo­ku­van, kun tei­ni en­sin naut­tii rak­kau­den roh­toa ja sit­ten Har­ryn lu­melää­kettä. Vii­mein Ron tuu­per­tuu reh­to­ril­le tar­koi­tet­tui­hin tain­nu­tus­tip­poi­hin. Row­lin­gin ker­to­muk­ses­sa Har­ryn ja Her­mio­nen vä­lil­le ei ke­hi­ty minkään­lais­ta kir­ku­jo­jon­kaup­paa. Har­ryn ja Gin­nyn vä­li­nen ve­to­voi­ma taas ei pu­re kat­so­jaan, vaik­ka vel­ho­poi­ka alus­sa kai­hoi­sas­ti kurk­kii­kin Weas­leyn per­heen ik­ku­nan ta­ka­na nähdäk­seen vi­lah­duk­sen Ro­nin pik­ku­sis­kos­ta. Har­va kat­soo Pot­te­ria ro­mans­si­na, mut­ta elo­ku­va­lem­men tu­li­si ol­la täh­tiin kir­joi­tet­tu. Puo­li­ve­ri­sen prins­sin styy­laa­vat pa­rit eivät oi­kein va­kuu­ta. Seik­kai­lu­na Puo­li­ve­ri­nen hä­viää Ya­te­sin edel­li­sel­le, tii­viil­le ja yh­tenäi­sel­le Fee­nik­sin kil­lal­le sekä Al­fon­so Cua­ro­nin oh­jaa­mal­le hui­mal­le Az­ka­ba­nin van­gil­le. Par­haim­mil­laan Puo­li­ve­ri­nen prins­si nos­taa Kal­ka­rok­sen va­lo­kei­laan. Kun­nia­pai­kan Se­ve­rus on­kin ta­ri­nas­sa an­sain­nut. Rick­ma­nin nau­tit­ta­van ma­nee­ri­sel­la na­ri­nal­la esittämä ja ku­lis­sit ympä­riltään ah­mi­va mah­ti­hah­mo on Pot­ter-saa­gan unoh­tu­mat­to­min luo­mus. Ar­voi­tuk­sel­li­ses­sa kak­si­naa­mai­suu­des­saan Kal­ka­ros pitää jän­ni­tystä yllä. On­ko konk­ka­nok­ka kun­nioi­tet­ta­va kon­na vai traa­gi­nen san­ka­ri? Puo­li­ve­ri­nen on kir­jois­ta en­simmäi­nen, jo­ta ar­vos­te­li­ja ei ole lu­ke­nut. Sik­sikö elo­ku­va vai­kut­taa sa­tun­nais­ten lisäys­ten sar­jal­ta suu­reen ker­to­muk­seen, pitkältä hen­gen­ve­dol­ta en­nen lop­pu­hui­pen­nus­ta? Vol­de­mor­tin yri­tyk­set saa­da Dumb­le­do­re hen­giltä tus­sah­ta­vat no­los­ti ker­ran toi­sen­sa jäl­keen. Vas­ta Ty­ly­pah­kan reh­to­rin jou­tues­sa Dra­con ja Bel­lat­ri­xin väi­jy­tyk­seen, on Kal­ka­rok­sen as­tut­ta­va rat­kai­se­va as­kel, ja juo­ni nytkähtää ra­jus­ti eteenpäin. Lop­pu­jak­so on­kin hie­no Nic­ho­las Hoo­pe­rin sä­ve­liä myö­ten. Puo­lus­ta­jien yh­tei­nen ele, tai­ka­sau­vo­jen uh­ma­kas nos­to, näyttäi­si het­ki­sek­si kar­kot­ta­van Vol­de­mor­tin var­jon Ty­ly­pah­kan yltä.
­Har­ry Pot­ter ja kuo­le­man var­je­luk­set, osa 1 (2010)
Sar­jan päätös­jak­son en­simmäi­sessä puo­lik­kaas­sa to­ve­ri­kol­mik­kom­me vä­lil­le tu­lee sek­suaa­li­sen kil­pai­lun ja ka­teu­den jän­nit­teitä, joi­ta voi­ma­kas vas­tus­ta­ja pyr­kii käyttämään hyväk­si. Ron osoit­tau­tuu luon­teel­taan – tällä­kin ker­taa näyt­te­lijänsä Grin­tin jä­reän­mie­hekkään ha­bi­tuk­sen vas­tai­ses­ti – hei­koim­mak­si len­kik­si ja si­ten alt­tiik­si, kun ystä­vys­ten vä­liin py­ritään lyömään kii­laa. Muu­ten­kin pa­han kam­pea­mi­nen val­las­ta käy kol­mi­kol­le en­tistä ras­kaam­mak­si. Vol­de­mor­tin kan­na­tus­lu­vut kas­va­vat no­peam­min kuin pe­rus­suo­ma­lai­sil­la. Ty­ly­pah­ka ja Tai­ka­mi­nis­te­riö on jo val­lat­tu ja kaap­pa­rit har­ven­ta­vat ih­misjäs­tejä ja ku­ra­ve­ri­siä puh­taan noi­ta­ro­dun tieltä. Sa­mas­sa mää­rin Pot­te­rit eivät ole aiem­min am­men­ta­neet to­del­li­suu­des­ta. Do­lo­res Pi­men­non pöydältä löy­tyvä jäs­ti­vi­hap­ro­pa­gan­da ja ra­dios­sa luet­ta­vat me­ne­tet­ty­jen lis­tat muis­tut­ta­vat nat­si-Sak­san 30-lu­vun juu­ta­lais­vai­no­ja. ”Epä­vel­ho­mai­ses­ta toi­min­nas­ta” syy­tet­ty­jen per­kaus ja pu­hut­te­lut Tai­ka­mi­nis­te­riössä saa­vat ai­kaan kyl­miä vä­reitä. Oh­jaa­ja Ya­tes on­nis­tuu kylvämään le­vot­to­muut­ta osu­vas­ti va­lit­tu­jen hen­kilö­hah­mo­jen myötä: uu­det luu­dat la­kai­se­vat. Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa pa­ha jyrää ja pa­nee hyvän puol­ta­jat al­ta­vas­taa­jik­si. Row­lin­gin pitkän kir­ja­sar­jan juo­nen­pu­non­ta ai­heut­taa on­gel­mia kai­kes­ta kar­si­maan jou­tu­vis­sa elo­ku­va­ver­siois­sa. Pal­jon on hir­nyrk­kien mel­ko abst­rak­tin et­sis­ke­lyn va­ras­sa, ja muis­tam­me­ko kaik­ki edes, että hir­nyr­kit ovat Vol­de­mor­tin Akil­leen kan­tapää? Kuo­le­man var­je­lus­ten et­si ja tu­hoa -leik­ki käy sat­tu­man­va­rai­sek­si. Kun mistä ta­han­sa voi tai­kahäippäistä ja il­miin­tyä min­ne vain, mie­len­kiin­to hii­puu. Vai­kut­ta­via koh­tauk­sia to­ki riittää. Her­mio­nen kans­sa käydään lu­men peittämällä hau­taus­maal­la jättämässä sep­pe­le Pot­te­rin van­hem­mil­le. Myö­hem­min Har­ry ja Ron pe­las­ta­vat hen­kensä uhal­la mie­kan jään al­ta lam­mes­ta. Tut­tuun ta­paan­sa kir­jai­li­ja on käyttä­nyt van­ho­ja brit­ti­le­gen­do­ja kuin kai­kui­na pe­rin­nettä kun­nioit­ta­vas­sa vel­ho­ta­ri­nas­saan. Miek­ka löy­tyy Art­hu­rin Ex­ca­li­bu­rin le­gen­dan tyy­liin, mut­ta vähäl­le sen vai­ku­tus jää vielä päätös­ker­to­muk­sen en­simmäi­sessä puo­lik­kaas­sa. Niin poi­kien kuin mies­ten­kin to­del­li­nen po­tens­si tun­tuu yhä löy­tyvän tai­ka­var­vus­ta. Kuo­le­man var­je­luk­set jää vä­ki­sin kes­ken­te­koi­sek­si, eikä ham­pu­ri­lai­sen pih­viin päästä vielä kä­sik­si. Eri­koi­sen­ni­mi­siä hen­kilöitä pu­toi­lee fil­miin kir­jan si­vuil­ta vii­den mi­nuu­tin vä­lein. Kah­den ja puo­len tun­nin kes­to­kin on liian ly­hyt sy­ven­ty­mi­seen ja ti­lan­tei­den tyy­dyttävään ke­hit­te­lyyn. Pitkät vael­luk­set Dea­nin metsässä ja muual­la ovat ku­val­li­ses­ti vai­kut­ta­via hiu­kan Sor­mus­ten her­ran hen­gessä. Tois­tues­saan nämä poh­dis­ke­le­vat, ve­nyt­te­levät ja hie­man ir­rot­te­le­vat­kin su­van­to­koh­dat hait­taa­vat it­senäi­sen elo­ku­vao­san ryt­miä. Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin kes­kinäi­siä suh­tei­ta voi­daan on­nek­si tar­kas­tel­la lä­hem­min ympä­rikäy­villä ret­killä. Kon­na­kaap­pa­rit tar­joa­vat vauh­di­kas­ta vaih­te­lua, mut­ta sen myötä Kuo­le­man var­je­luk­sis­ta uh­kaa tul­la Twi­light-e­lo­ku­van Epäi­lyk­sen ta­pais­ta hek­tistä metsä­juok­sua. Tu­tut van­hat hah­mot, Weas­leyt, Mal­foyt, Hag­rid, Bel­lat­rix, Vil­li­silmä ja Kal­ka­ros­kin, jäävät vie­rai­joik­si. Vai­ku­tuk­sen eh­tii sentään tehdä Bill Nig­hy tai­ka­mi­nis­te­riön Ru­fus Ry­mis­tyi­rinä. Rhys Ifans on eri­no­mai­nen Lu­na Lo­ve­ki­van kär­sivä isänä. Pää­pa­hik­ses­ta on sa­not­ta­va, että mitä vä­hemmän Vol­de­mor­tia on näissä elo­ku­vis­sa näh­nyt, sitä pe­lot­ta­vam­pi je­hu se on ol­lut. Nyt läsnäo­loon eh­tii tot­tua, mut­ta Ralph Fien­nes näyt­te­lee to­ki var­mas­ti ja nau­tit­ta­vas­ti käär­me­naa­ma­na­kin. Elo­ku­van eh­do­ton ko­ho­koh­ta on Har­ryn ja Her­mio­nen tans­si tel­tas­sa Nick Ca­ven O Child­ren –­lau­lun tah­tiin. Toi­nen suu­ri het­ki on Dob­by-ton­tun jää­hyväi­set. Koh­taus nou­see pot­te­ro­lo­gias­sa jo­pa kos­ket­ta­vam­mak­si kuin Dumb­le­do­ren kuo­le­ma. Vii­mei­sellä ran­nal­la Har­ryn sy­lissä kilt­ti, or­juu­des­ta va­pau­tet­tu ko­ti­tont­tu Dob­by ir­rot­taa kyy­ne­leen paa­tu­neim­man­kin silmästä. Vielä on mai­nit­ta­va sveit­siläi­sen Ben Hi­bo­nin var­joa­ni­maa­tio­na ker­rot­tu sa­tu kol­mes­ta vel­jek­sestä ja sel­ja­sau­vas­ta, el­py­mis­ki­vestä ja nä­kymättö­myys­vii­tas­ta. Radc­lif­fen ja Wat­so­nin alas­ton­koh­taus ei ole kum­moi­nen. Pa­ra­tii­si­mai­nen Aa­ta­mi ja Ee­va –­kiu­saus toii­mii vain Ro­nin mus­ta­suk­kai­suu­den ja us­kol­li­suu­den koe­tin­ki­venä. Dumb­le­do­ren ava­tun hau­dan par­taal­la riek­ku­vas­ta Vol­de­mor­tis­ta huo­li­mat­ta elo­ku­va ei kas­va sar­jan par­hai­siin cliff­han­ger-tun­nel­miin.
Ja sit­ten ta­kai­sin Har­ry Pot­ter -sar­jan päätök­seen. En­simmäi­nen puo­li­kas Kuo­le­man var­je­luk­sis­ta (o­sa 1) oli pitkä put­ki odo­tuk­sentäy­teistä su­van­toa. Toi­nen­kin to­vi käy­tet­tiin Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin suh­tei­den tut­kai­luun. Lä­hen­ty­mi­nen ja kes­kinäi­nen mus­ta­suk­kai­suus vuo­rot­te­li­vat. Ru­pert Grin­tin Ron sai angs­ti­sen täh­ti­het­kensä sa­mal­la kun Em­ma Wat­son ja Da­niel Radc­lif­fe tans­si­vat tel­tas­sa Pot­ter-ee­pok­sen epä­vi­ral­li­sen tee­ma­lau­lun, Nick Ca­ven O Child­re­nin tah­tiin. Fo­ku­soin­ti kes­kus­hen­kilöi­den tun­ne-elämän lä­hi­ku­viin oli pai­kal­laan, sillä jäl­kio­sas­sa Har­ry Pot­ter ja kuo­le­man var­je­luk­set, osa 2, oh­jaa­ja Ya­tes ja kä­si­kir­joit­ta­ja Ste­ve Klo­ves jättävät hen­kilö­ke­miat si­vu­roo­liin — muu­ta­maa suuk­koa ja kä­destä pitä­mistä lu­kuun ot­ta­mat­ta — efek­tit­su­na­min tul­vies­sa Ty­ly­pah­kaan. Vol­de­mort kan­nat­ta­ji­neen hyökkää vel­ho­jen ikiai­kai­seen opi­nah­joon an­ta­maan Har­ry Pot­te­ril­le ar­mo­nis­kun.
Toi­siaan vas­tus­ta­mat­to­mas­ti puo­leen­sa vetävät ve­ri­vi­hol­li­set Vol­de­mort ja Pot­ter tais­te­le­vat Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa ai­kaa vas­taan. Pi­meän vel­ho on va­ras­ta­nut Dumb­le­do­ren vii­mei­seltä le­po­si­jal­ta sel­ja­sau­van aseek­seen, mut­ta riittääkö se va­li­tun tei­ni­vel­hon pysäyttä­mi­seen? Eh­tiikö Har­ry löytää ja tu­ho­ta kaik­ki hir­nyr­kit, joi­hin pi­meän vel­ho on sie­lun­sa ja voi­man­sa ja­ka­nut? Ja missä ja mikä on vii­mei­nen hir­nyrk­ki? Vai on­ko se sit­ten­kin ku­ka?
Par­haat fil­mi-Pot­te­rit teh­tiin sar­jan kes­ki­vai­heil­la, Al­fon­so Cua­ro­nin oh­jaa­mas­sa Az­ka­ba­nin van­gis­sa (2004) ja Mi­ke Newel­lin Lie­keh­tivässä pi­ka­ris­sa (2005). Vii­mei­sissä elo­ku­va­jak­sois­sa Row­lin­gin idea­run­saus jää kyp­syt­te­lemättä ja juo­nen pät­kiessä suu­ri ta­ri­na kär­sii. Var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa­kin mo­net kek­sinnöt, ku­ten hir­nyrk­kikätköt ja vii­mei­sen kir­jan ni­mi­tee­man mer­ki­tyk­set, vai­kut­ta­vat val­ko­kan­kaal­le siir­re­tynä hätä­rat­kai­suil­ta. Es­tei­den ja rat­kai­su­jen ris­tiaal­lo­kos­sa ei ai­na lo­giik­ka näy. Juon­ta pu­no­taan ja hah­mo­ja sekä uut­ta rek­vi­siit­taa ve­detään kuin tai­ku­rin­ha­tus­ta.
Mut­ta par­haim­mil­laan Row­lin­gin psy­ko­lo­gi­nen ta­ju ja sar­jaa kan­nat­te­le­vat, pitkäjän­tei­set tee­mat tu­le­vat to­ki esil­le ha­ja­nai­ses­sa­kin elo­ku­va­ver­sios­sa. Kir­jai­li­ja­han ei ole pei­tel­lyt edeskäy­piään: C.S. Lewi­sin Nar­nian ja J.R.R. Tol­kie­nin Sor­mus­ten her­ran vai­kut­tei­ta. Toi­saal­ta se mikä kir­jas­ta luet­tu­na viehättää, ei välttämättä toi­mi elo­ku­val­li­ses­ti. Kun Vol­de­mor­tin pi­meä ar­mei­ja jät­tei­neen hyökkää Ty­ly­pah­kan muu­reil­le ja haar­nis­koi­dut var­ti­ja­pat­saat aloit­ta­vat puo­lus­tus­tais­te­lun, muis­tam­me näh­neem­me vas­taa­vaa muis­sa fan­ta­sia­seik­kai­luis­sa – ja pa­rem­min­kin teh­tynä.
Ai­kui­sek­si kas­va­nut Da­niel Radc­lif­fe on pan­tu pal­jon var­ti­jak­si. Har­ry Pot­te­ri­na Radc­lif­fe on mel­ko jäh­meä pää­hen­kilö, osin va­li­tun vii­tan ras­kau­des­ta joh­tuen. Radc­lif­fen sel­viy­ty­mi­nen perä­ti kah­dek­san fil­mi­saa­gan seik­kai­luis­sa, hu­mo­ris­tis­ten yk­si­tyis­koh­tien pil­kut­taes­sa poh­jim­mil­taan traa­gis­ta ta­ri­naa, on sil­ti kun­nioi­tet­ta­va työ­voit­to ja la­jit­te­lu­ha­tun­nos­ton ar­voi­nen saa­vu­tus nuo­rel­le näyt­te­lijäl­le.
Kieh­to­va, kau­nis ja fik­su Em­ma Wat­son Her­mio­ne­na sekä vel­jel­li­sen us­kol­li­nen ja haus­ka Ru­pert Grint Ro­ni­na eivät päätös­jak­sos­sa eh­di saa­da tul­kin­toi­hin­sa ki­pinää. Ympä­rillä sat­tuu ja ta­pah­tuu niin pal­jon elo­ku­van­te­kijöitä enemmän kiin­nos­ta­vaa. On­nek­si sentään Dra­co Mal­foyl­le väläy­tetään hen­ki­sen kas­vun mah­dol­li­suut­ta. Lui­hui­sen il­keän kiu­saa­ja­hah­mon kään­ty­mys on­kin sar­jan kiin­toi­sim­pia ai­hioi­ta, mut­ta Tom Fel­to­nin roo­li jä­tetään liian pas­sii­vi­sek­si ja sen po­ten­tiaa­li enimmäk­seen käyttämättä. Saar­re­tus­sa kou­lus­sa op­pi­lai­den neu­vot­to­mat ri­vit tuo­vat fil­miin ta­ha­ton­ta­kin ko­miik­kaa, kun köm­pelön avut­to­mat kou­lu­lai­set näyttävät kuin seu­rannäyttämöltä reväis­tyiltä har­ras­ta­jil­ta. Suur­ten lin­jo­jen ve­to toi­min­nan ja efek­ti­myrs­kyn pa­ris­sa on vie­nyt oh­jaa­ja Ya­te­sin ajan ja tiuk­kaa hen­kilöoh­jaus­ta kai­paa­vat nuo­ret si­vuo­sa­ne­sittäjät ja sta­tis­tit jäävät ryh­tiä vail­le. Kuo­le­man var­je­lus­ten toi­ses­sa osas­sa nuo­ri­sol­ta huo­mion vievät­kin van­hat tu­tut täh­ti­roo­lit, vaik­ka yk­sittäi­siä yllä­tyk­siä ju­nio­ri­tii­mi­kin tar­joi­lee, kun Ne­vil­le Long­bot­tom il­mes­tyy ta­ri­naan Ty­ly­pah­kan seinän­ko­los­ta.
Ralph Fien­nes mel­las­taa Vol­de­mor­ti­na vii­mein­kin pidäk­keittä. En­simmäi­sissä elo­ku­vis­sa pe­los­ta ja kun­nioi­tuk­ses­ta ni­mettömäk­si jää­nyt, Kiel­le­tyssä metsässä lui­ker­ta­va pa­ha oli kau­his­tut­ta­vim­mil­laan, mut­ta nyt Fien­ne­sin kal­tai­nen mes­ta­rinäyt­te­lijä ot­taa kon­na­ku­nin­kaa­na vai­vat­ta näyttämön hal­tuun. Suu­ren­moi­nen Mic­hael Gam­bon il­miin­tyy hän­kin ku­viin kuin uu­des­ti syn­ty­neenä. Toi­si­naan Prin­ses­sa-tee­pus­sien värs­syjä muis­tut­ta­vat Row­lin­gin mie­telmät kuu­los­ta­vat brit­ti­tai­tu­rin suus­sa Sha­kes­pea­ren su­losä­keiltä. Gam­bo­nin ka­ris­ma kan­taa hil­jai­sim­mis­sa­kin koh­tauk­sis­sa, ku­ten su­mui­sek­si tai­vaal­li­sen rau­han au­kiok­si muut­tu­neel­la King’s Cros­sin ju­na-a­se­mal­la.
Päätök­sessä mo­ni ra­kas­tet­tu tyyp­pi nähdään pitkästä ai­kaa tai uu­des­sa va­los­sa. Opet­ta­ji­na Jim Broad­ben­tin Ho­ra­tius Kuh­nu­sar­vio ja Em­ma Thomp­so­nin Si­byl­la Pu­nur­mio Ty­ly­pah­kan vel­ho­kan­san­kynt­tilöinä vain vi­lah­ta­vat — var­mas­ti kal­liik­si tul­leis­sa ko­ris­te­roo­leis­sa. Sen si­jaan Weas­leyn äi­tinä Ju­lie Wal­ter saa soo­lon­sa koh­da­tes­saan He­le­na Bon­han Car­te­rin vas­tus­ta­mat­to­man Bel­lat­rix-il­ki­myk­sen. Ve­te­raa­ninäyt­te­lijä Mag­gie Smit­hin Mi­ner­va Mc­Gar­mi­va nau­tis­ke­lee pan­nes­saan ka­pu­loi­ta pa­han rat­tai­siin. Ja pie­neen näyttäy­ty­mi­seen tuo­mit­tu Da­vid Thew­lis saa sentään Re­mus Lu­pi­ni­na lau­sua puo­lus­tus­tais­te­lun muis­tet­ta­vim­man miet­teen: — On­nis­tu­mi­nen riip­puu va­kau­muk­sen laa­dus­ta, ei seu­raa­jin run­sau­des­ta.
Li­ly Pot­ter, kaik­kien vel­ho­las­ten äi­tien äi­ti, nähdään vii­mein kun­non lä­hi­ku­vis­sa. Ge­ral­di­ne So­mer­vil­len hen­kilöimänä Li­ly on­kin suu­ren­moi­nen lä­hes sa­nat­to­mas­sa­kin roo­lis­sa. Ei ih­me, että hah­mo eh­ti ly­hyen elämänsä ai­ka­na lii­kut­taa niin mo­nia Ty­ly­pah­kan sydä­miä. Näyt­te­lijä So­mer­vil­le muis­te­taan vuo­sien ta­kaa Fitz rat­kai­see –­po­lii­si­sar­jan nai­set­sivä Pen­ha­li­go­ni­na. Ken­ties sen roo­lin rii­pai­se­va poh­ja­vi­re an­taa Li­ly Pot­te­ril­le­kin pie­nen, kos­ket­ta­van lisä­vi­vah­teen.
Ja ku­ka­pa oli­si us­ko­nut, mil­lai­nen elämää suu­rem­pi san­ka­ri Ne­vil­le Long­bot­to­min vel­ho­kou­lu­kiu­sa­tus­ta luu­se­ris­ta päätös­ta­ri­naan ke­hit­tyy? Matt­hew Lewis saa vii­mein soo­loil­la hen­gen­nos­tat­ta­va­na pa­lo­pu­hu­ja­na, Bru­ce Wil­li­sin ta­pai­se­na toi­min­ta­san­ka­ri­na räjäh­te­levällä sil­lal­la – sitä lois­to­koh­taus­ta oli­si voi­nut ke­hiä pal­jon pi­tempään­kin – ja hui­pen­taa­pa poi­ka roo­lin­sa vieläpä lop­pu­tais­ton rat­kai­si­ja­na.
Al­kupään kir­jat ää­neen lu­ke­nee­na ihas­tuin eni­ten Se­ve­rus Kal­ka­rok­sen synkkään hah­moon. Alan Rick­ma­nin fil­mi­tul­kin­nas­sa Ty­ly­pah­kan opet­ta­jis­ta ty­lyin on ta­run yli­voi­mai­ses­ti kiin­nos­ta­vin hen­kilö. Vii­tas­saan po­see­raa­vas­sa, liik­ku­mat­to­mas­sa hah­mos­sa on ar­voi­tuk­sel­lis­ta, ve­toa­vaa mag­ne­tis­mia. Pat­sas­te­le­van pidät­tyvä, sa­no­ja nau­tin­nol­li­sen alen­tu­vas­ti suus­taan pu­dot­ta­va Kal­ka­ros on var­ma ar­vos­taan. Eikä hän pelkää ketään, edes Vol­de­mor­tia. Har­ryä hän kyllä in­hoaa, mut­ta ku­ten pal­jas­tuu, var­sin in­hi­mil­li­sestä syystä. Se­ve­ruk­sen hah­mon ris­ti­rii­tai­suus on kut­kut­ta­va, mieltä kieh­to­va mys­tee­ri. Roo­lin hui­pen­nus, kaik­kia Kal­ka­rok­sen ja Rick­ma­nin fa­ne­ja var­mas­ti tyy­dyttävä täyt­ty­mys, koe­taan vii­mein Var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa. Sar­jan myötä vi­rin­neet aa­vis­te­lut hah­mon mer­ki­tyk­sestä ja tämän lo­jaa­li­suu­den suun­nas­ta saa­vat kau­niin ja kos­ket­ta­van vah­vis­tuk­sen.
Kal­ka­rok­sen, Dumb­le­do­ren ja Har­ryn vii­mei­nen koh­taa­mi­nen on­kin Pot­ter-sar­jan iki­muis­toi­nen Darth Va­der/­Lu­ke Skywal­ker-het­ki. Voi­man­sa tun­nos­sa Kal­ka­ros on ol­lut Ty­ly­pah­kan fan­ta­sianäyttämön oop­pe­ra­dii­va ja he­vi­rocktäh­ti. Kun hän vii­mein sor­tuu, saa kat­so­ja pu­ser­taa silmä­kul­mas­taan muu­ta­man kyy­ne­leen, so­pi­vas­ti 3D-la­sien suo­jas­sa.
J.K. Row­ling on jos­kus väläyttä­nyt mah­dol­lis­ta jat­koa tei­ni­vel­ho­san­ka­reil­leen. Tus­kin hän ihan tur­han täh­den on äs­kettäin kir­jal­lis­ta agent­tiaan­kaan vaih­ta­nut. Var­je­lus­ten päätök­sen nä­kymä yh­deksän­tois­ta vuo­den jäl­kei­sestä sees­ty­neestä ti­lan­tees­ta – kes­ki-ikään eh­ti­neistä Har­rys­ta, Her­mio­nes­ta ja Ro­nis­ta vai­moi­neen ja ju­naan saa­tet­ta­vi­ne jäl­ki­kas­vui­neen — voi­si ol­la juu­ri se väläh­dys tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta. Al­ka­vat­ko synkät, pi­meät pil­vet taas kerään­tyä Ty­ly­pah­kan yl­le, kun koit­taa se kah­des­kym­me­nes vuo­si? Lyödäänkö ve­toa? On­nek­si kun­nia­nar­voi­san vel­ho­kou­lun uu­si par­tio­vuo­si­ker­ta on ai­na val­mii­na.
Sekä Nar­nia-sar­ja että Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta myötäi­livät Kris­tuk­sen kär­si­mys­tietä ja uh­rau­tu­mis­ta pii­nal­li­suu­teen saak­ka. Har­ry Pot­te­ril­la on Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa on­nek­si mu­ka­na el­py­mys­ki­vensä. Ja kir­jai­li­ja Row­lin­gil­la ymmär­rystä, että lii­ka kuo­le­mi­nen ei ole ter­veel­listä, sa­duis­sa­kaan.
Hap­py End! (HB)
19/07/2011

Tekijät

Ohjaaja: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe Emma Watson Rupert Grint Alan Rickman Ralph Fiennes
Tarina: Steve Kloves (J.K. Rowlingin romaanista)
Kuvaus: Eduardo Serra
Musiikki: Alexandre Desplat

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2011Kesto: 134 minuuttia
Julkaisija: Warner 
  
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
VET: 266922  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Warner) ellei toisin mainita.

Kuvat

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy