Pa­si­la poik­keaa te­le­vi­siol­le tuo­te­tus­ta huu­mo­ria­ni­maa­tios­ta täy­sin oma­peräi­sen huu­mo­rin­sa an­sios­ta. Piak­koin toi­seen tuo­tan­to­kau­teen­sa yltävä sar­ja on jää­nyt kult­ti­suo­sioon. Luul­ta­vas­ti pa­tou­tu­nut pai­ne joh­taa sii­hen, että suu­ri yleisö al­kaa si­tee­ra­ta nuo­rem­man ko­mi­sa­rion Kyös­ti Pöys­tin kuo­le­mat­to­mia kom­ment­te­ja.

Sar­ja ker­too hel­sin­kiläi­sis­ten lä­hiö­po­lii­sien ar­jes­ta kor­keal­le vi­ri­te­tyn sa­tii­rin kei­noin. Pää­hen­kilö syö tut­tia, po­lii­sipääl­likkö se­koi­lee lää­ke­tok­ku­ras­sa, yleis­mies Rou­ta­lem­pi pitää kaik­kea ”jännänä” ja muut kol­le­gat kär­sivät so­pi­van vähäi­sistä viois­ta, mikä nau­rat­taa. Ai­noas­taan kons­taa­pe­li Ne­po­nen tun­tuu jär­kevältä.

Sar­jan viehä­tystä on vai­kea pe­rus­tel­la, mut­ta pää­pai­no aset­tuu ab­sur­diin ase­tel­maan, nok­ke­laan dia­lo­giin ja näyt­te­lijöi­den muun­tau­tu­mis­ky­kyi­seen ar­ti­ku­loin­tiin ja ään­te­lyyn. Te­kijät ovat sa­mat kuin po­li­tii­kan sa­tii­ris­sa It­se Val­tiaat, mut­ta kyllä Pa­si­la hak­kaa sen men­nen tul­len.