”­Jos mi­nuun törmää, on to­si huo­no päivä.”

Tämän huo­maa en­simmäi­sen’ var­ti­ja, jo­ka törmää epäon­nek­seen ou­toon hiip­pa­riin ran­tees­saan Breit­ling Ch­ro­no­mat. Kel­lo vaih­taa omis­ta­jaa, ja ne­tissä bis­nes­kurs­sin käy­nyt nuo­ri­mies (us­ko­ma­ton Ja­ke Gyl­len­haal) al­kaa sat­tu­man kaut­ta nou­sun­sa työ­maa­var­kaas­ta on­net­to­muus- ja ri­kos­paik­ko­jen ku­vaa­jak­si. Ko­vaa kil­pai­lua LA:n pai­kal­li­suu­ti­sis­ta käyvä pah­nan­poh­jim­mai­nen yh­tiö al­kaa käyttää mie­hen kyy­ni­siä otok­sia, ja kat­so­ja­lu­vut nou­se­vat ko­his­ten.

Nightc­raw­ler on osu­va al­le­go­ria Yh­dys­val­lois­ta op­por­tu­nis­tien täyttämästä hel­ve­tistä, jos­sa kai­kel­la on hin­tan­sa ja kaik­ki myös hin­noi­tel­laan. Jän­nittäväs­ti teh­tyä draa­maa ei kui­ten­kaan tar­vit­se kat­soa fi­lo­so­fin sar­vi­san­ka­silmä­la­sien ta­kaa, mut­ta tus­kin­pa ku­kaan on yhtä paa­tu­nut kuin pää­hen­kilö, et­teikö hauk­koi­si hen­keään to­del­li­sen psy­ko­pa­tian edessä.

Lee­gio krii­ti­koi­ta on an­ta­nut täl­le vii­si täh­teä, mikä on pe­rus­tel­tua. Vä­hintään­kin se me­nee lois­ta­vaan sar­jaan päi­vi­tyk­senä tee­mois­ta, joi­hin pa­neu­tui­vat ai­koi­naan Mac­kend­ric­kin Me­nes­tyk­sen huu­ma (1957), An­to­nio­nin Blow Up – erään suu­del­man jäl­keen (1966), Cop­po­lan Kes­kus­te­lu (1974) ja Wil­de­rin Etu­si­vu uu­siks’ (1977). Ne kaik­ki kiertävät sa­maa nä­ke­mi­seen ja kuu­le­mi­seen liit­tyvää mo­raa­lis­ta di­lem­maa. Mi­ten ai­neis­ton su­la­tam­me, ja mikä on mo­raa­li sillä, jo­ka in­for­maa­tion syöttä­mi­sestä vas­taa ja hyö­tyy.

Ai­ka jännä vi­vah­de elo­ku­vas­ta tu­lee sen tek­ni­sestä to­teu­tuk­ses­ta. Se on var­maan ai­noi­ta elo­ku­via, jois­sa vi­deo­ku­via käy­tetään tai­ten il­mai­sua tu­kien. Yleensä ne ovat it­se­tar­koi­tuk­sel­li­sia ja ra­sit­ta­via. Nyt on toi­sin.