Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Hiljaisuus

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2011Kesto: 112 minuuttia
Julkaisija: Disney 
  
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: 86722  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Kuvat

Elokuva

Hil­jai­suu­den, vii­me vuo­den par­haan ko­ti­mai­sen fil­min, on kat­so­nut vas­ta 26 000 kat­so­jaa.

Hil­jai­suu­den, vii­me vuo­den par­haan ko­ti­mai­sen fil­min, on kat­so­nut vas­ta 26 000 kat­so­jaa. Toi­vo­taan, että seit­semän Jus­si-eh­dok­kuut­ta tuo sil­le enemmän kat­so­jia. Elo­ku­van ot­ta­man hil­jai­sen lähdön syitä voi vain ar­vail­la. Hil­jai­suus pii­lou­tuu yleis­ni­men taak­se. Vas­ta kun näem­me Sa­ka­ri Kir­ja­vai­sen oh­jaa­man ja Es­ko Sa­ler­von kä­si­kir­joit­ta­man fil­min, ymmärräm­me, mi­ten kieh­to­vas­ti yleis­ni­met kuo­le­ma ja hil­jai­suus liit­tyvät tähän eri­tyi­seen so­ta­ta­ri­naan.
E­lo­ku­van ni­mi ei ole yh­den­te­kevä. Se vai­kut­taa teok­sen kiin­nos­ta­vuu­teen ku­ten trai­le­ri, ju­lis­te tai muu mark­ki­noin­ti. Hil­jai­suu­den ni­mi oli­si voi­nut ol­la il­mai­se­vam­pi. En eh­do­ta, että sen oli­si pitä­nyt ol­la Ta­ka­lin­jan ruu­mis­kuis­kaa­jat, tai Hil­jai­suus ja huu­to, tai Tal­vi­so­dan ruu­mis­saat­to, mut­ta ni­mi oli­si saa­nut ol­la myy­vem­pi — jos ru­ma sa­na tai­tees­ta sal­li­taan.
Kir­ja­vai­nen ja Sa­ler­vo tun­ne­taan tv-töistä ja Å­ke Lind­ma­nin fil­meistä. Ken tul­ta pyytää oli te­kijä­pa­rin yh­teis­työ kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Hil­jai­suus on täy­so­su­ma heiltä. Sitä on ver­rat­tu Klaus Härön Pos­tiin pap­pi Jaa­ko­bil­le. In­tii­mi, poh­ti­va sä­vy on yh­tei­nen, sa­moin pie­ni hor­jah­te­lu. Mo­lem­mis­sa on tun­nel­maa, mut­ta Hil­jai­suu­des­ta pidän enemmän.
Jus­si-eh­dok­kaas­sa nuo­ret näyt­te­lijät Joo­nas Saar­ta­mo ja Lau­ri Til­ka­nen esittävät ta­ka­lin­jaan ko­men­net­tu­ja so­ti­lai­ta. Ei­no ja Ant­ti aut­ta­vat kaa­tu­nei­den kerää­mi­sessä ja ruu­mii­den par­si­mi­ses­sa kul­je­tus­kun­toon. So­dis­sam­me pi­det­tiin kun­nia-a­sia­na nou­taa tu­li­hel­ve­tin uh­rit tais­te­lu­kentältä hau­taan omal­le maa­peräl­le.
To­si­hom­miin Ei­no ja Ant­ti jou­tu­vat so­ti­las­pas­to­ri Hil­tu­sen (Ka­ri Ha­ka­la) käs­kyttä­minä. Ai­tas­sa ma­kaa ruu­mis poi­ki­neen. Elä­vistä pitävät huol­ta lo­tat Sii­ri ja Jaa­na (Joan­na Haart­ti ja Ter­hi Suor­lah­ti). Kup­pa­ri-Mii­na (Si­nik­ka Mok­ki­la) val­voo nais­rau­haa sil­loin kun so­ti­las­pas­to­rin silmä välttää.
Ilk­ka Heis­ka­nen esittää ve­te­raa­nia, jon­ka kra­naat­ti­kau­huk­si kut­sut­tu tais­te­luvä­sy­mys on muut­ta­nut puo­li­kun­toi­sek­si. Kor­pi­kan­gas tun­nus­te­lee ruu­mii­den kä­siä tietääk­seen, mi­hin nämä ovat mat­kal­la. Kup­pa­ri-Mii­na nä­kee Kor­pi­kan­kaas­sa kol­le­gan ja ky­syy, on­ko tämä ”­nos­ta­ja vai pa­ran­ta­ja”. ”­Saat­ta­ja”, vas­taa mies.
Elämän ja kuo­le­man ris­teys­koh­dan ai­to mys­tee­ri ja mys­tiik­ka, koh­ta­los­ta ker­to­vat etiäi­set ja pai­na­jai­su­net, rin­nas­tu­vat kiin­nos­ta­vas­ti. Jo­ku­nen sau­ma rin­ta­ma­to­del­li­suu­den ja ke­vyt­kau­hun vä­li­ti­laan to­sin Hil­jai­suu­des­sa jää nä­ky­viin.
Kor­pi­kan­gas kuis­kii ruu­miil­le ja jos­kus ruu­miit kuis­kaa­vat ta­kai­sin. Heis­ka­nen te­kee roo­lin herkäs­ti ja Jus­si-eh­dok­kuu­den ar­voi­ses­ti, mut­ta ihan vai­keuk­sit­ta kes­kei­nen hah­mo ei löydä paik­kaan­sa ta­ri­nas­sa. Kor­pi­kan­gas tun­tuu usein muus­ta juo­nes­ta erillään esi­te­tyltä pä­tevältä soo­lol­ta. Jus­si-eh­dok­kuut­ta oli­si toi­vo­nut myös Si­nik­ka Mok­ki­lal­le. Il­man ki­pak­kaa kup­pa­ria ta­ri­na me­nettäi­si lämpöä ja ve­re­vyyttä. Näyt­te­lijä kääntää kli­see­roo­lin voi­tok­seen. Mok­ki­las­ta huo­ku­vat Ra­kel Laak­son ja Rau­ni Luo­man bra­vuu­rit ta­ka­vuo­sien suo­mi­fil­meistä.
Hil­jai­suus toh­tii ol­la pe­rin­tei­nen ja luot­taa hyvään ta­ri­naan. Tuo­reet fil­mi­kas­vot Ka­ri Ha­ka­lan pap­pia myö­ten estävät teos­ta vai­pu­mas­ta mu­seaa­li­suu­teen. Pet­ri Ros­sin ku­vauk­ses­sa, var­sin­kin tal­vi­sis­sa ul­ko­jak­sois­sa, on pa­kas­ta ve­de­tyn päi­vi­tyk­sen au­tent­ti­suut­ta, kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa nyt-het­keä. Tärkät­ty teat­raa­li­suus ja pir­tinpöytä­rea­lis­mi vi­lah­ta­vat jois­sain sisä­koh­tauk­sis­sa.
Lot­ti­na heh­keä Joan­na Haart­ti ja kuu­las Ter­hi Suor­lah­ti jäävät roo­lei­na hiu­kan kes­ken. An­tin vi­kit­te­lemä Sii­ri jou­tuu pi­kem­min kä­si­kir­joi­tuk­sen kuin tun­ne­kuo­hu­jen heit­te­lemäk­si. Oli­sin kai­van­nut lo­tan luon­ne­ku­vaan hie­no­va­rai­sem­paa sy­ventä­mistä niin kä­si­kir­joi­tuk­sel­ta kuin oh­jauk­sel­ta. Suor­lah­den va­kaam­pi Jaa­na nou­see vah­va­na lä­hi­ku­viin vas­ta lop­pu­vai­heis­sa, kun kos­ke­tus Ei­noon löy­tyy ja kan­taa ko­ti­rin­ta­mal­le saak­ka. Suor­lah­den roo­li oli­si vielä muis­tet­ta­vam­pi, jos se oli­si saa­nut enemmän pai­noa jo al­ku­vai­heis­sa. Mut­ta tässä­kin, niin kuin suo­mi­fil­meissä usein, nai­set jäävät taus­tal­le ja si­vu­hen­kilöik­si – mut­ta on­nek­si ovat kui­ten­kin so­ta­ta­ri­nas­sa mu­ka­na.
Lau­ri Til­ka­nen, pa­ri­na vii­me vuon­na isoi­hin roo­lei­hin nous­sut nuo­ri näyt­te­lijä, on op­por­tu­nis­ti­se­na ja lap­se­nus­kois­ta ka­ve­riaan höynäyttävänä Ant­ti­na sähköi­nen hah­mo, lop­puväläyk­sissä traa­gi­nen­kin lur­jus. Joo­nas Saar­ta­mo pää­see pitkästä ai­kaa pääo­saan ja luo to­del­la hie­non roo­lin Ei­no­na, jo­ka luot­taa Ant­tiin ja pet­tyy, mut­ta kas­vaa rin­ta­ma­ko­ke­muk­sis­taan sie­lul­taan ja sydä­meltään ai­kui­sek­si hen­kilök­si.
Nuo­re­na näyt­te­lijänä Saar­ta­mo hur­vit­te­li pää­roo­lis­sa Me­no­li­pus­sa Mom­ba­saan (2002). Sen jäl­keen Saar­ta­mo juut­tui si­vuo­siin, vi­lah­ta­maan koh­tauk­siin pul­lon kans­sa tai vetämään san­ka­ria tur­piin. Ei­no­na näyt­te­lijä syn­tyy uu­del­leen to­del­li­se­na löytönä. Saar­ta­mon suo­ri­tus piirtää ko­ti­mai­seen fil­miin par­haan mies­ku­van ai­koi­hin. On kos­ket­ta­vaa nähdä Saar­ta­mon oma äi­ti, Ei­ja Ah­vo, esittää ta­kau­tu­mau­nes­sa Ei­non ruu­miin­pe­sijä-äi­tiä.
Hil­jai­suu­den pie­niä täh­ti­het­kiä on tuo­hon, mie­li­ku­vis­sa ka­rum­paan, mut­ta var­mas­ti yhtä tun­teik­kaa­seen so­ta-ai­kaan so­vel­tu­va, täy­sin us­kot­ta­va koh­taus, jos­sa Ei­no vais­ton­va­rai­ses­ti pai­naa suu­del­man kä­si­var­sil­leen po­te­ros­sa sor­tu­neen ystävänsä kypärään.
Toi­sen­lais­ta herk­kyyttä on Jaa­nan ja Ei­non koh­taa­mi­ses­sa sau­nas­sa. Sau­nan oven­raa­meis­ta pal­jas­tu­va sen­suaa­li­nen nä­kymä nai­ses­ta yllättää pe­sey­tymään tul­leen Ei­non. Sau­naan kuu­lu­va­na­kin alas­to­muus esi­tellään ta­ri­na­ti­lan­tees­sa si­veäs­ti, mut­ta pidät­ty­vyys tun­tuu tässä eroot­ti­sem­mal­ta kuin mo­nes­sa ”­va­pau­tu­neem­mas­sa” fil­mi­ro­mans­sis­sa.
Sa­maa herkkää voi­maa on pa­rin so­danjäl­kei­sessä si­vii­liar­jes­sa, kun Ei­no pa­laa ko­tiin teh­taal­ta, pe­see kä­tensä pal­jus­sa ja vai­mo tu­lee mie­heen kiin­ni ta­kaapäin. Jo­tain ihail­ta­van on­nis­tu­nut­ta on ta­vas­sa, jol­la kum­pi­kin rak­kaus­koh­taus sel­viää il­man tur­hia rep­liik­kejä, kuin­ka ku­va-a­lan käyttö ja täyttö tar­kas­ti ra­ja­tuil­la var­ta­loil­la luo sykäh­dyttävää mi­se-en-s­ce­neä: ka­me­ran, ti­lan ja näyt­te­lijäin yh­teis­pe­liä. Saar­ta­mon ja Suor­lah­den pa­ri­työ on kuin ny­ky­tans­sia, jos­sa pel­killä asen­noil­la ja suun­nan koh­dis­ta­mi­sel­la vies­titään ja jae­taan kai­kil­le ymmär­rettä­viä, ikiai­kai­sia mer­ki­tyk­siä lä­hei­syy­den ko­ke­mi­ses­ta.
Hil­jai­suus on kym­me­nen mi­nuut­tia liian pitkä fil­mi. Kym­me­nen lop­pua­kin sillä on, mut­ta niistä puo­let oi­kein hy­viä. Ää­ni­maail­mas­sa ja mu­sii­kis­sa ai­heen kar­heus oli­si voi­nut ko­ros­tua pidät­tyväm­min, muun elo­ku­van hen­gessä, mut­ta vii­meis­tel­ty ja mie­tit­ty vai­ku­tel­ma soundt­rac­kis­ta nyt­kin jää.
Kir­ja­vai­sen oh­jauk­ses­sa on hen­keä ja sydäntä enemmän kuin muis­sa vuo­den 2011 Jus­si-suo­si­keis­sa. Ehkä kaik­ki on niin huo­nos­ti, että maail­man vi­he­liäi­syys pitää elo­ku­vis­sa rat­kais­ta ih­meillä tai ta­koa sa­no­ma päähän pesä­pal­lo­mai­lal­la. Mut­ta Hil­jai­suus is­tut­taa vielä sen ome­na­puun. Se muis­tut­taa ystä­vyy­den mer­ki­tyk­sestä ja it­sensä voit­ta­mi­ses­ta, in­hi­mil­li­syy­destä ja heik­kou­des­ta niin so­das­sa kuin rau­has­sa ja rak­kau­des­sa.
Hil­jai­suus on Kir­ja­vai­sen ja Sa­ler­von kau­nis kun­nia­no­soi­tus van­hem­mil­le ja iso­van­hem­mil­le, jot­ka fan­faa­reit­ta ja il­man san­ka­rin sä­de­kehää, rau­haa mie­lessään toi­voen, te­ki mitä voi vai­keis­sa, usein mah­dot­to­mis­sa olo­suh­teis­sa — taa­tak­seen de­mok­ra­tian tur­has­ta va­lit­ta­val­le pul­lamössö­su­ku­pol­vel­le. (HB)
26/01/2012

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy