Mo­nik­ko­muo­toi­nen ni­mi ku­vai­si pal­jon pa­rem­min An­ne Fran­kin muis­tel­mia kuin al­ku­peräi­nen. Päivä­kir­jo­ja on ni­mittäin vuo­sien saa­tos­sa julk­jais­tu eri­lai­si­na lai­tok­si­na, sen­su­roi­tui­na ja pät­kit­tyinä sekä täy­del­li­sik­si väi­tet­tyinä.

Ne ovat kestä­neet ai­ko­jen saa­tos­sa hyvänä ku­vauk­se­na ih­mi­sen hen­ki­sen sel­viy­ty­mis­ky­vyn ku­vauk­se­na ää­rimmäi­sissä olo­suh­teis­sa. Ne ovat edel­leen pa­kol­li­sia kou­lu­lu­ke­mi­sia. Mut­ta en­nen kaik­kea uus­nat­sit roi­haut­ta­vat nii­den ai­tou­des­ta ai­ka-a­join net­ti­kes­kus­te­lu­ja, jo­hon juu­ta­lai­siin hur­raa­hen­ki­ses­ti suh­tau­tu­vat vas­taa­vat ra­jus­ti.

Saat­taa ol­la, että to­tuut­ta riittää mo­lem­min puo­lin ja päivä­kir­jat ovat Leon Uri­sin Exo­duk­sen ta­paan osa juu­ta­lai­sor­to­dok­sien pro­pa­gan­daa. Epäi­lyk­set eivät kui­ten­kaan häi­vytä kir­jo­jen ja elo­ku­va­ver­sion yleispä­te­vyyttä hu­ma­nis­ti­si­na teok­si­na.

Kol­men tun­nin elo­ku­va osaa ti­hentää ja löysätä jän­ni­tystä ihail­ta­vas­ti. Var­sin­kin nuo­ren Mil­lie Per­kin­sin suo­ri­tus pa­nee ih­met­te­lemään, min­ne täl­lai­nen luon­non­lah­jak­kuus Hol­lywoo­din ko­neis­tos­sa hä­vi­si.

E­lo­ku­van kes­to ei ih­me kyllä ole on­gel­ma. Teat­te­rin näyttämöl­le tämä so­vel­tui tie­tys­ti yh­den huo­neen ku­vauk­se­na jou­he­vas­ti. Elo­ku­van te­kijöiltä vaa­dit­tiin pal­jon, jot­ta kat­so­ja py­syy näin pitkään kou­kus­sa.