I­ta­lia­lai­soh­jaa­ja En­zo G. Cas­tel­la­ri on tul­lut gen­re-e­lo­ku­van ystä­vil­le tu­tuk­si vii­mei­sestä hie­nos­ta spa­get­tiwes­ter­nistä Keo­ma (1976), mut­ta hän nou­si ylei­seen tie­toi­suu­teen Quen­tin Ta­ran­ti­non uus­ver­sios­ta Dir­ty Do­zen –­ri­pof­fis­ta The Ing­lo­rious Bas­tar­da. Cas­tel­la­ri on kun­nos­tau­tu­nut iso­jen kas­sa­mag­neet­tien hyö­dyntä­mis­hank­keis­sa, jois­ta ku­vaa­vin esi­merk­ki on Tap­pa­ja­hai­ta li­ki yk­si yh­teen mat­ki­nut Last Jaws.

Mie­li­pi­teitä on kuul­tu, että tämä oli­si pa­rem­pi kuin Tap­pa­ja­hai 2. Sii­hen ei ko­vin pal­jon tar­vi­ta. Nyt­tem­min tähän on ai­ka han­ka­la ot­taa kan­taa, kos­ka ita­lia­lais­ver­sion hai ei ai­heu­ta pel­ko­ti­laa ny­kypäivän kat­so­jas­sa. Luul­ta­vas­ti toi­sin oli 30 vuot­ta sit­ten, sik­si hy­vin se tie­na­si maail­mal­la, vaik­ka oi­keus­lai­tos lo­pet­ti jenk­ki­voit­to­ku­lun ly­hyeen.