”­Kaik­ki on hy­vin, kun et ole enää nuo­ri”.

Kau­ko Röyhkää ja Ri­ku Mat­ti­laa vään­nel­len näin voi nyt sa­noa. On hie­noa, että täl­lais­ta jou­tuu kat­so­maan vain työk­seen, ei hu­vi­tuk­sek­seen.

Sa­la­tut elämät –­te­le­vi­sio­sar­jan si­vu­tuot­tee­na syn­ny­tet­ty tril­le­rie­lo­ku­va sai yleisö-Ven­lan. Toi­vot­ta­vas­ti ky­seessä oli ää­nestä­jien sai­ras huu­mo­ri tai tuo­tan­toyh­tiön ma­si­noi­ma ää­nes­tys­rum­ba, sillä pal­kit­tu elo­ku­va on luul­ta­vas­ti huo­noim­pia, mitä olen kos­kaan näh­nyt.

To­ki suu­rin osa salk­ka­rinäyt­te­lijäistä on tai­doil­taan amatöö­rejä, vaik­ka ve­ro­kort­ti on­kin pal­kan­mak­sua var­ten luo­vu­tet­tu. Se kui­ten­kin ih­me­tyttää, kuin­ka myös teat­te­ri­kou­lu­tuk­sen saa­neet on­nis­tu­vat las­keu­tu­maan sa­mal­le ta­sol­le.

Kä­si­kir­joit­ta­jien ja oh­jaa­jan tai­doil­la sekä tuot­ta­jan haa­li­mil­la tuo­tan­to­pa­nok­sil­la on kes­kei­nen mer­ki­tys elo­ku­van teos­sa. Se ai­na­kin tästä tyy­littö­myy­den hui­pen­tu­mas­ta on pää­teltä­vissä.