Pai­ni­jan ope­tus on vä­hintään se, että en­ti­sen teräs­mie­hen tai viu­lu­mes­ta­rin ei kan­na­ta jak­saa van­hain­ko­tiin saak­ka. Tai sit­ten juu­ri kan­nat­taa. Fel­li­nimäistä run­saut­ta ja ab­sur­dia kä­sit­te­ly­ta­paa. Van­huus ja hul­luus viih­tyvät tässä rie­mas­tut­ta­vas­sa tra­gi­ko­me­dias­sa. Vii­mei­nen keik­ka on yhtä val­loit­ta­va, mut­ta iloi­sem­pi ku­vaus van­han bän­din muu­si­kois­ta, jot­ka päättävät vielä ker­ran soit­taa yh­dessä edes­men­neen to­ve­rin­sa toi­vees­ta. Hie­noa mu­siik­kia, hie­not näyt­te­lijät.

Ra­kei­nen, hy­vin te­le­vi­sio­mai­nen ku­van tark­kuus. Vii­mei­sen kei­kan ku­va on hie­man pa­rem­pi. Mo­no­rai­dat eivät juu­ri­kaan in­nos­ta, mut­ta Vii­mei­sen kei­kan mu­siik­ki soi ai­ka tuh­dis­ti ja puh­taas­ti. Ei ekst­ro­ja.