Ro­bert Kirk­ma­nin zom­bie­sar­ja­ku­viin pe­rus­tu­va me­nes­tys­sar­ja jat­kaa toi­sel­la kau­del­laan ve­revää draa­maan­sa. Kä­si­kir­joi­tus osaa hyö­dyntää välttämättö­miä su­van­to­ja ja is­keä kat­so­jal­le ad­re­naa­lia so­pi­vass­sa ryt­missä. Myön­teistä on edel­leen se, että hen­kilö­hah­mot toi­mi­vat luon­te­vas­ti ja herättävät tun­tei­ta. Vai­vaan­nut­ta­van ro­man­tii­kan vähäi­nen määrä miel­lyttää myös.

Tu­tuis­ta raa­ka-ai­neis­ta voi ai­na höy­ryttää uu­sia kei­tok­sia. Zom­biet tu­li­vat osak­si po­pu­laa­ri­kult­tuu­ria jo 1930-lu­vul­la. Ne in­nos­ti­vat Aku Ank­ka -mes­ta­ri Carl Bark­sia 1940-lu­vul­la ja is­kivät lo­pul­li­ses­ti lä­pi va­kioai­hee­na Geor­ge A. Ro­me­ron Elä­vien kuol­lei­den yössä (1968). Wal­kin gDead jak­saa edel­leen kiin­nos­taa, vaik­ka Ro­me­ron on teh­tail­lut jat­ko-o­sia ja uu­sin­ta­fil­ma­ti­soin­te­ja pu­hu­mat­ta­kaan siitä, että ai­het­ta si­vu­ten Ome­ga Ma­nia teh­tiin kol­me ver­sio­ta ja bri­tit on­nis­tui­vat 28 päivää -e­lo­ku­vil­laan. Kun tehdään hy­vin, ai­he­pii­rillä tai gen­rellä ei ole niin vä­liä.