Mi­ka Wal­ta­rin par­haim­piin no­vel­lei­hin kuu­lu­va Ei kos­kaan huo­mispäivää kään­tyi maut­to­mak­si ni­mek­si Ver­ta kä­sissäm­me. To­teu­tus ylittää kui­ten­kin odo­tuk­set.

Kym­me­nen vuo­den so­ta­van­keu­des­ta pa­laa­va luut­nant­ti (Jus­si Jurk­ka) pettää so­ta­to­ve­rin­sa luot­ta­muk­sen is­kemällä tämän vai­mon. Te­ko joh­taa syyl­li­syy­den­tun­toi­hin on­net­to­muu­den seu­rauk­se­na, vaik­ka so­ta­vuo­det opet­ti­vat, et­tei elämällä ole juu­ri ar­voa.

Sil­ta­saa­ren ja Pa­la­cen miljööt lisäävät tun­nel­maa. Pent­ti Sii­mes ja Tar­mo Man­ni nau­rat­ta­vat ho­mo­sek­suaa­lis­vi­rit­tei­sissä roo­leis­saan, mut­ta Jurk­ka on par­haim­mil­laan, ”­su­si­koi­ra­mai­sim­mil­laan”. Lop­pu­rat­kai­su ei ai­van osu maa­liin­sa.

Al­ku­peräi­nen no­vel­li tai pie­nois­ro­maa­ni ku­ten Wal­ta­ri niitä kut­sui, löy­tyy ko­koel­mas­ta Koi­ran­hei­si­puu.

Lu­mis­ten met­sien tyttö on toi­nen Wil­liam Mar­kuk­sen oh­jaus. Ek­soot­ti­nen Lap­pi on ympä­ristönä Wa­len­tin Cho­rel­lin ro­mant­ti­sel­le seik­kai­lul­le. Lap­pi­lai­set eivät to­sin ole ol­len­kaan täl­lai­sia kuin heitä elo­ku­vas­sa ku­va­taan, enemmän­kin seu­ral­lis­ta vä­keä.