Yli 10 700 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Only God Forgives

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2013Kesto: 90 minuuttia
Julkaisija: Bold Films 
  
 
Ikäraja:
(18)
Kielletty alle 18-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 18 vuotta täyttäneelle.
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Bold Films) ellei toisin mainita.

Kuvat

Julian (Ryan Gosling) on valmis otteluun vaikka paholaisen kanssa.
Julian (Ryan Gosling) on valmis otteluun vaikka paholaisen kanssa.
Äidinkin (Kristin Scott-Thomas) pääsee joskus jano yllättämään.
Äidinkin (Kristin Scott-Thomas) pääsee joskus jano yllättämään.
Pahalla poliisi Changilla (Vithaya Pansringarm) on karaoken lisäksi toinenkin harrastus.
Pahalla poliisi Changilla (Vithaya Pansringarm) on karaoken lisäksi toinenkin harrastus.
Punainen on uusi musta Nicolas Winding Refnin elokuvassa.
Punainen on uusi musta Nicolas Winding Refnin elokuvassa.

Elokuva

Huu­me­kaup­pias Bil­ly rais­kaa ja tap­paa pros­ti­tuoi­dun Bang­ko­kin pu­nai­sen­mus­tas­sa elo­ku­vayössä.

Huu­me­kaup­pias Bil­ly rais­kaa ja tap­paa pros­ti­tuoi­dun Bang­ko­kin pu­nai­sen­mus­tas­sa elo­ku­vayössä. Pa­han po­lii­si Chan­gin siu­nauk­sel­la uh­rin isä kos­taa mur­haa­jal­le. Bil­lyn äi­ti Crys­tal ha­luaa nuo­rem­man poi­kan­sa Ju­lia­nin kos­ta­van kos­ta­jal­le — ja pa­hal­le po­lii­si Chan­gil­le.
Ni­co­las Win­ding Ref­nin On­ly God For­gi­ves ymmärtää vä­lillä it­se­kin ta­ri­nan­sa ja tyy­linsä h-u-i-p-p-u-h-i-t-a-a-n ult­ravä­ki­val­lan ta­hat­to­man koo­mi­suu­den. Vä­lillä sit­ten taas ei. Oh­jaa­ja on kut­su­nut elo­ku­vaa fan­ta­siak­si. No, sit­tenhän kaik­ki on okei. Mut­ta mitäs ne kaik­ki muut elo­ku­vat ovat, jol­lei fan­ta­siaa?
Fil­meistä jo­ta­kin tietävä tut­ta­va­ni nau­roi jo sil­le Dri­ve-e­lo­ku­van (2011) hi­das­tuk­sel­le, jos­sa Ryan Gos­ling kan­toi nuk­ku­vaa las­ta. Louk­kaan­nuin suo­sik­ki­ni puo­les­ta. Mut­ta On­ly God For­gi­ve­sin hi­das­tuk­sia, jäh­meyk­siä ja lat­teuk­sia en keh­tai­si tut­ta­val­le­ni näyttää. Ne to­dis­tai­si­vat hä­nen ol­leen oi­keas­sa tans­ka­lai­soh­jaa­jan epä­kypsän ”­coo­liu­den” suh­teen.
Mui­den kat­so­jien lail­la ar­vos­te­li­ja on vähän kä­detön hyväk­si olet­ta­man­sa elo­ku­van­te­kijän huo­non työn ää­rellä. Siitä on vai­kea saa­da otet­ta il­man, että tu­lo­kul­ma me­nee puo­lus­te­luk­si. On­han tämä ihan hie­no ta­val­laan (pis­teet sähköl­le). Oh­jaa­ja ei ai­na­kaan tois­ta it­seään (tois­taa kyllä, mut­ta huo­nom­min). Ei tyy­dy help­poi­hin rat­kai­sui­hin (on huo­no hie­nos­ti kiertäen). Yllättää ko­ki­jan­sa (nur­kan ta­kaa le­kal­la päähän).
Mut­ta eihän kaa­hai­lu­fil­meistäkään saa huo­maut­taa, että vauh­ti on vaa­ral­lis­ta ja au­tot saas­tut­ta­vat. Toi­min­ta­lef­faa ei pidä mennä epäi­lemään ame­rik­ka­lai­sen ase­hul­luu­den pön­kittä­mi­sestä. Ja vä­ki­val­ta ext­re­me-ur­hei­lu­na tai­de-e­lo­ku­vas­sa on tie­tys­ti eri asia kuin asekä­pis­te­ly äijäi­ly­viih­teessä? Art hou­sen vä­ki­val­ta on loo­gil­li­ses­ti tai­det­ta. Jos muu­ta väittää, on jo­ko mu­na­ton kuk­ka­hat­tutä­ti tai pe­rus­suo­ma­lai­nen kult­tuu­ri­po­lii­tik­ko. Ehkä mo­lem­pia.
OMG! Oi­di­pus Bang­ko­kis­sa
”­Po­jan pa­ras ystävä on hä­nen äi­tinsä”, to­teaa Nor­man Ba­tes Alf­red Hitch­coc­kin Psy­kos­sa. On­ly God For­gi­ve­sissä (jat­kos­sa ly­hen­teellä OMG) tyttö ky­syy Ju­lia­nil­ta, mik­si tämä tai­puu äi­tinsä kur­mo­tuk­seen. Poi­ka vas­taa: ”­Kos­ka hän on äi­ti­ni.”
Sekä Nor­man että Ju­lian ovat äi­tien trau­ma­ti­soi­mia kor­vi­ke-Oi­di­puk­sia. Päästäk­seen eroon mam­mo­jen­sa puo­li­sois­ta, mo­lem­mat tap­pa­vat (kas­vat­ti-)isänsä — eikä suin­kaan vain ku­vaan­nol­li­ses­ti. Äi­distä tu­lee poi­kien pak­ko­miel­le. Psy­kon äi­ti asuu ”ul­la­kol­la”. Kun Freu­din mu­kaan ta­lo on ih­mi­nen it­se, on äi­ti Psy­kos­sa pääs­syt po­jan ihon al­le, tai poi­ka tul­lut äi­tiinsä (Nor­ma­nis­ta kun nyt ei ai­na tiedä). Myös Ju­lian ha­luaa ta­kai­sin koh­tuun ihan omal­la ta­val­laan.
Nor­man ja Ju­lian ovat voyeu­ris­te­ja, kat­se­li­joi­ta. Tur­haan tyttö si­too silk­ki­hui­vein Ju­lia­nin kä­det tuo­lin­no­jiin, sillä mieshän on im­po­tent­ti. Hän saa kick­sinsä kor­vi­ke­toi­min­nois­ta. Pas­sii­vi­suus il­me­nee siinä ma­so­kis­mis­sa, jol­la Ju­lian läh­tee nyrk­kei­lemään pa­han po­lii­sin kans­sa, vaik­ka lop­pu­tu­los tie­detään. Ju­lian uh­rau­tuu äi­tinsä puo­les­ta, mut­ta ha­luaa sa­mal­la saa­da Oi­di­puk­sen ta­voin ran­gais­tuk­sen yli­tet­tyään ra­jan.
Ju­lia­nin ky­vyttö­myys hei­jas­tuu elo­ku­vaan it­seensä. Toi­sen vä­ki­val­taoh­jaa­jan, Quen­tin Ta­ran­ti­non, ta­voin Refn välttää suo­raa sek­siä, yh­dyntä­koh­tauk­sia ja alas­to­muut­ta. Dri­ven sykäh­dyttävään ro­mans­siin ei kuu­lu ra­kas­te­lui­ta. Oh­jaa­jan omien sa­no­jen mu­kaan siinä elo­ku­vas­sa oli ky­se ”­rak­kau­den puh­tau­des­ta”. OMG:ssä jo­pa mur­hat­tu rais­kauk­sen uh­ri on vaat­teet päällä po­lii­sin saa­pues­sa ri­kos­pai­kal­le. Alas­to­muus ja sek­si ovat oh­jaa­jal­le li­kai­sem­pia kuin ve­ri­hur­mei­nen vä­ki­val­ta.
Jos­kus te­kee mie­li ky­syä, mik­si ju­ma­la ar­mah­taa ja sal­lii vä­ki­val­tae­lo­ku­vat (ja spa­get­tiwes­ter­nit ja he­vi­me­tal­lin). OMG on sel­lai­nen elo­ku­va, jon­ka koh­dal­la tuo­ta miet­tii tiu­haan. Ha­luai­sin kuul­la Ref­nin tai fil­mistä pitä­vien pe­rus­te­lut koh­tauk­sel­le, jos­sa pa­ha po­lii­si Chang ki­dut­taa brit­ti­kon­naa yö­ker­hos­sa. On­ko se muu­ta kuin köyhän mie­hen Ta­ran­ti­noa?
Ta­ran­ti­nol­la, ”­von” Trie­rillä ja Ref­nillä lie­nee me­neillään oh­jaa­ja­poi­kien vä­li­nen pis­si­ki­sa siitä, ku­ka yltää kor­keam­mal­le, ra­jan yli. Lap­siin koh­dis­tu­va vä­ki­val­ta on tuon yli­tyk­sen ää­rimmäi­sin mit­ta­ri. Alf­red Hitch­coc­kin Sa­bo­taa­sis­sa (1936) jän­nitäm­me, mi­ten pik­ku­po­jan käy, kun hän tietämättään vie fil­mi­ke­lan sisällä pom­min lin­ja-au­toon. Ti­lan­teen pa­kah­dut­ta­vuu­den ja rea­lis­min vaa­ti­muk­sen vuok­si kat­so­ji­na juu­ri ja juu­ri, jos em­me hyväk­sy, niin ai­na­kin tai­vum­me oh­jaa­jan jär­kyttävään rat­kai­suun. (Y­leisö­reak­tioil­le herkkä Hitch­cock it­se pi­ti jäl­keenpäin lap­sen elo­ku­va­kuo­le­maa Sa­bo­taa­sin vir­heenä.)
E­si­merk­kinä tar­peet­to­mas­ta shok­kiar­vos­ta, en ole John Car­pen­te­ril­le kos­kaan an­ta­nut an­teek­si sitä, että al­ku­peräis­ver­sios­sa Hyökkäys po­lii­sia­se­mal­le (1976) pik­ku­tyttöä am­mu­taan päähän. An­tich­ris­tis­sa (2009) Lars von Trier ei tyy­ty­nyt vain työntämään las­ta ik­ku­nas­ta van­hem­pien ra­kas­tel­les­sa huo­let­to­mi­na vie­ressä. Oh­jaa­ja ajoit­ti lap­sen pu­toa­mi­sen la­ki­pis­teen gro­tes­kis­ti or­gas­min het­kel­le – kuin kie­ro­na kun­nia­no­soi­tuk­se­na Hitch­coc­kin 39 as­ke­leel­le (1935), jos­sa säikähtä­neen nai­sen huu­to kor­vau­tuu ju­nan pil­lin vis­lauk­sel­la.
Vä­ki­val­tai­nen elo­ku­va­hyy­dy­ke
Uu­sim­mas­sa elo­ku­vas­saan Ni­co­las Win­ding Refn lisää kaa­sua. Ka­ma­lam­paa kuin jul­min vä­ki­val­lan­työ, on pan­na se ta­pah­tu­maan lap­sen kat­soes­sa vie­restä. Ai­na­kin Refn on ta­sa­puo­li­nen: hir­veyk­siä jou­tu­vat to­dis­ta­maan niin pik­ku­poi­ka kuin -tyttö­kin. On­han Ju­lia­nil­la ker­ran­kin hyvä ai­ko­mus – mut­ta mik­si siinä ta­pauk­ses­sa niin mon­ta luo­tia val­mii­seen ruu­mii­seen? Ko­ros­te­taan­ko hätä­var­je­lun liioit­te­lus­sa hei­kom­man suo­je­le­mi­sen tar­vet­ta? Mo­raa­lis­ta närkäs­tystä? Pyr­kiikö Refn sekä syömään ka­kun (hil­litön vä­ki­val­ta) että säästämään sen (pe­las­ta­kaa lap­set -kor­jaus­lii­ke). Minkä ta­kia Ju­lian odot­taa niin pitkään, että oheis­va­hin­ko­ja eh­tii sil­ti ta­pah­tua? Mut­ta elo­ku­vas­sa ve­ri­työn en­nal­ta estä­mi­nen on to­ki tylsää. Siitä ei saa niin hyvännäköi­siä ku­via.
Ar­vos­te­li­joil­la on ta­pa­na sa­noa, että fil­min ”­jo­kai­sen ku­van voi­si ke­hystää”. Useim­mi­ten se tar­koit­taa, et­teivät te­kijät ymmärtä­neet vä­li­neensä luon­net­ta, vaan ryh­tyivät ko­ris­te­maa­la­reik­si. Hie­no­kaan elo­ku­vaa­ja, ku­ten Lar­ry Smith (Eyes Wi­de Shut), ei pys­ty pe­las­ta­maan Ref­nin pro­jek­tia tur­ha­mai­sen oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan nar­sis­mil­ta. Käy niin kuin Ti­ta­ni­cil­le: ko­mea lai­va, mut­ta kel­vo­ton ve­sil­le.
Näyt­te­lijöistä Kris­tin Scott-T­ho­mas on ker­to­nut in­hoa­van­sa vä­ki­val­tae­lo­ku­via. Sil­ti hän ur­heas­ti nau­ret­ta­vuu­den ra­joil­la te­kee rois­to­vel­jien äi­distä piin­kon­van ”­biaatc­hin”. Scott-T­ho­mas on kel­po vas­tus­ta­ja Chan­gil­le, Vit­haya Pans­rin­gar­min va­kuut­ta­vas­ti esittämäl­le, va­ka­vas­ti epä­va­kaal­le po­lii­sil­le. Vaan, muis­tuu­ko roo­li jäl­keenpäin minään eri­tyi­senä näyt­te­lijän hie­nol­la ural­la? Jos tah­too nähdä to­del­li­sen gangs­te­ri­mut­sin, on Da­vid Michôd’n Ani­mal King­dom (2010) oi­keam­pi osoi­te (ja pa­rem­pi elo­ku­va). Jac­ki Wea­ve­rin roo­li aust­ra­lia­lais­fil­missä on hyvän oh­jauk­sen ja ne­rok­kaan tul­kin­nan avio­liit­to. Refn pa­nee Scott-T­ho­ma­sin vain po­see­raa­maan.
Ja mitä lo­pul­ta on hyvä näyt­te­le­mi­nen huo­nos­sa roo­lis­sa tai elo­ku­vas­sa? Tut­ta­va­ni väittää edel­leen, että olen sa­laa ihas­tu­nut Ryan Gos­lin­giin. Mi­ten niin sa­laa? Minähän huu­dan sitä ka­toil­ta! Mut­ta ku­ten nai­sel­li­sel­la iha­nuus­vas­ti­neel­laan Ca­rey Mul­li­ga­nil­la, tai­ka pä­tee vain hy­vissä fil­meissä. Sekä Gos­ling (Val­lan kääntö­puo­li) että Mul­li­gan (T­he Great Gats­by) jäävät seinä­kuk­ka­sik­si hei­kom­mis­sa teok­sis­sa. Gos­lin­gia ei ol­lut suun­ni­tel­tu tämän elo­ku­van pääo­saan, eikä hän sii­hen to­ti­ses­ti so­vi­kaan. Elo­ku­va­ju­lis­tee­seen na­pat­tu hul­lun­tui­jo­tus (tai­teel­li­sen h-i-t-a-a-s-s-a si­vu­ku­vas­sa se­kin) tus­kin jää fil­mi­his­to­riaan — eikä vi­ka ole näyt­te­lijän.
To­ri­tai­det­ta kul­ta­raa­mein
Fil­min ikä­ra­ja nou­si al­ku­peräi­sestä: K16:s­ta tu­li­kin K18. Mut­ta elo­ku­va ei siitä pa­ra­ne. OMG on vä­ki­val­ta­hyy­dy­ke, jo­ka osoit­taa, että pelkkä muo­to ja nok­ke­luus eivät riitä elo­ku­val­le. Var­ta­loi­den re­pi­mi­sen ja ve­ren lai­neh­ti­mi­sen rin­nal­la fil­miä ras­kau­te­taan lisää suu­ril­la sa­noil­la. Ni­messä esiin­tyvän Ju­ma­lan lisäk­si dia­lo­gis­sa mu­kaan ote­taan vielä Pa­ho­lai­nen. Ta­ri­nas­sa näi­den kum­man­kin puo­les­ta oi­keut­ta tai vää­ryyttä (Ref­nistä ei ai­na tiedä) ja­kaa pa­ha po­lii­si Chang.
Kun ”en­nen van­haan” ha­lut­tiin ol­la tai­teel­li­sia, kal­lis­tet­tiin ka­me­raa. Sen si­jaan Refn som­mit­te­lee näyt­te­lijät otok­siin mal­lien po­see­raus­ta muis­tut­ta­viin si­vu­sei­son­ta-a­sen­toi­hin. Bang­ko­kin ku­jil­la ja stu­dio­la­vas­teis­sa viit­teel­li­nen ta­ri­na ete­nee tah­mean tyy­likkääs­ti. OMG:stä huo­kuu pu­ber­teet­ti­nen he­ku­moin­ti ek­soot­ti­sel­la aa­sia­lai­sel­la es­te­tii­kal­la. Ha­luai­si­ko Refn ol­la vä­ki­val­lan Wong Kar-Wai? Tämän sub­lii­miin koh­taa­mat­to­muu­den ro­mans­siin In The Mood for Lo­ve (2000) löy­tyy elo­ku­van sym­met­rias­ta joi­tain miel­leyh­ty­miä. (Epäon­nis­tu­mi­se­na ver­rok­kie­lo­ku­vak­si tässä mie­lessä nou­see sil­ti pi­kem­min unet­ta­vas­ti sa­maa uraa jun­naa­maan juut­tu­nut, vuon­na 2004 val­mis­tu­nut 2046.)
Koe­tan muis­tel­la, missä art hou­se -e­lo­ku­vas­sa vii­mek­si olen näh­nyt näin or­gas­tis­ta ve­ren­pu­nas­sa pieh­ta­roin­tia. Ja, tai­vas var­je­le, mitä sieltä tu­lee: Poi­ka­ni Ke­vin (2011). Ref­nin uu­sim­man ta­voin Lyn­ne Ram­sayn to­ti­nen ”vä­ki­val­ta­tut­kiel­ma” edus­taa pa­him­man­laa­tuis­ta elo­ku­val­lis­ta so­lip­sis­mia. Kum­pi­kin tär­kei­levä au­teur kaup­paa hal­paa eksp­loi­taa­tio­ta kor­kea­tai­tee­na pai­nok­kaas­ti al­le­vii­vaa­vin ku­vin. Refn jättää vä­lillä pu­hu­jan ää­nen kuu­lu­mat­to­miin tai siir­tyy mur­haa­vis­ta ku­vis­ta suo­raan sen­ti­men­taa­li­seen ka­rao­ke­lau­luun. Vai­kut­ta­vat te­ho­kei­not ja yllä­ty­se­di­toin­nit jäävät kui­ten­kin vain tem­puik­si.
On­ly God For­gi­ve­sin kylmä va­lo glo­ri­fioi huu­me­kaup­piaat, ri­kol­li­set, rais­kaa­jat, tap­pa­jat ja ki­dut­ta­jat. Al­hai­sim­mat teot fe­ti­soi­daan nos­ta­mal­la ne vi­suaa­li­sen pal­von­nan alt­ta­ril­le. Vain Ju­ma­la ar­mah­taa, ar­vos­te­li­ja ei. Ymmärrän fil­min saa­mat Can­ne­sin buuauk­set. Tek­nii­kal­le – eri­tyi­ses­ti ku­vauk­sel­le ja edi­toin­nil­le (myös Dri­ven lei­kan­nut Matt­hew Ne­man) – voi sil­ti eu­ro­vii­su­mai­ses­ti an­taa ”un point”.
Jos ha­luaa nähdä tyy­li­tel­lyn, vink­sah­ta­neen, ro­soi­sen, psy­ke­dee­li­sen, mut­ta sil­ti ä­lykkään ja e-l-o-k-u-v-a-l-l-i-s-e-n me­di­taa­tion ri­kol­li­suu­den, tai­teen ja sek­suaa­li­suu­den haa­rau­tu­vis­ta har­ha­po­luis­ta, kan­nat­taa mie­luum­min kat­soa Do­nald Cam­mel­lin ja Ni­co­las Roe­gin Per­for­man­ce eli suo­mek­si Not­ting Hill 11.17 (!) vuo­del­ta 1968 – to­sin se jul­kais­tiin vas­ta kak­si vuot­ta myö­hem­min. (Han­nu Björk­bac­ka)

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy