Huu­mo­ri on dik­taat­to­rien toi­sek­si suu­rin vi­hol­li­nen. Sen ohi on nous­sut mo­bii­li­tek­no­lo­gia, jo­ka so­siaa­li­sen me­dian kaut­ta le­vittää vies­tit hur­jal­la no­peu­del­la. Yhtä suu­ri vi­hol­li­nen so­me saat­taa ol­la myös ta­val­li­sil­le kan­sa­lai­sil­le.

In­ter­net ja mo­bii­li­tek­niik­ka ovat pal­jas­ta­neet ih­mis­ten mus­tan si­simmän tai on­nel­li­ses­sa ta­pauk­ses­sa vain ymmärtä­myk­sen puut­teen. Dis­con­nect ker­too juu­ri tästä. Mo­ni voi­si sen ot­taa ope­tus­fil­minä­kin. Tämän ta­kia suo­si­tus yli 16-vuo­tiail­le tun­tuu jär­jen­vas­tai­sel­ta. Jo ala-as­teikäi­sen kan­nat­tai­si tämä kat­soa, kun kan­sa­lais­tai­to ei enää kuu­lu tun­ti­ke­hyk­seen.

Mitä saat­taa tar­koit­taa, kun ver­tais­kes­kus­te­lus­sa va­hin­gos­sa avaa väärän tie­dos­ton? Mi­hin joh­taa te­key­ty­mi­nen tytök­si tai ar­ve­lut­ta­van ku­van le­vittä­mi­nen kou­lu­ka­ve­ris­ta? Mikä on pe­rin­tei­sen me­dian tai vi­ra­no­mais­ten roo­li?

Dis­con­nect vas­taa näi­hin ky­sy­myk­siin ja ker­too kli­seetöntä draa­maa. Ikävä kyllä jän­ni­te las­kee pa­hoin vä­lillä, mut­ta lop­pu­rat­kai­su on on­nek­si yh­dys­val­ta­lai­sen draa­man­kaa­ren vas­tai­nen.