Ai­na täy­tyy ol­la jo­ku, jo­ka osaa tehdä en­sin. To­ki voi miet­tiä, loi­ko jo­ku en­nen kir­jai­li­ja Nor­bert Jac­que­sia maail­maa mah­ta­vam­paa suur­ri­kol­lis­ta. Oli­ko se Ale­xand­re Du­mas’s kar­di­naa­li Ric­he­lieu, Art­hur Co­nan Doy­len toh­to­ri Mo­riar­ty tai muu? Jo­ka ta­pauk­ses­sa Fritz Lan­gin jo mykkäe­lo­ku­vien ai­ka­kau­del­la al­ka­nut Ma­bu­se-sar­ja loi su­per­ri­kol­li­sen, kri­mi­naa­lin ä­lyn ki­tey­tymän, jo­ka loi poh­jaa myö­hemmäl­le su­per­san­ka­ri­kaa­no­nil­le, mus­tal­le elo­ku­val­le ja lo­pul­ta hu­vit­ta­van ba­naa­li­se­na Ja­mes Bond –­jat­ku­mo­na.

Lang osa­si ku­va­ta kuin sak­sa­lai­sen tai­teen ki­tey­tymänä: Wag­ne­rin mah­ti­pon­ti­suus, Bau­hau­sin de­ka­dens­si ja nat­sis­min luo­ma ros­kaväen to­ta­litä­ris­mi is­kevät kat­so­jaa päähän luul­ta­vas­ti voi­mal­li­sem­min kuin ai­koi­naan. Sak­san kan­sa oli ko­ke­nut pal­jon: koh­tuut­to­miin so­ta­kor­vauk­siin joh­ta­neen en­simmäi­sen maail­man­sao­dan, 1920-lu­vun hy­pe­rinf­laa­tion ja 1930-lu­vun nat­sis­min täy­del­li­sen su­vait­se­mat­to­muu­den. Eipä ih­me, että elo­ku­van en­si-il­ta oli Bu­da­pes­tis­sa ja Sak­sa sai odot­taa pa­ri vuo­si­kym­mentä teat­te­rie­si­tystä, jo­pa Bun­de­sweh­rin ai­kaan. Ny­ky­kat­so­ja puo­les­taan lu­kee kaik­ki koh­tauk­set tietäväi­set la­sit päässään. Adolf Hit­ler vi­lah­taa tiu­haan. Mut­ta mikäpä muu hä­net loi­kaa kuin in­hi­mil­li­nen pai­ne.