Ro­bert Ze­mec­kis te­ki jo kol­me vuot­ta sit­ten Na­pa­pii­rin pi­ka­ju­na –e­lo­ku­van­sa liik­keen­kaap­paus­tek­nii­kal­la, jos­sa an­tu­roil­la täp­li­tet­ty­jen näyt­te­lijöi­den työ aje­taan di­gi­taa­li­seen ani­maa­tip­ro­ses­siin. Tämä ko­kei­lu vielä flop­pa­si kan­keut­taan, mut­ta Beowul­fis­sa tek­nii­kan hyö­dyt on osat­tu käyttää ja huo­not puo­let välttää.

On jo­pa ih­me, kuin­ka huo­not ar­vo­sa­nat Beowulf on krii­ti­koil­ta saa­nut. Sitä voi ni­mittäin pitää fan­ta­sia­gen­ren mer­kittä­vien elo­ku­vien jouk­koon kuu­lu­va­na. Neil Gai­man ja Ro­ger Ava­ry ovat an­sain­neet on­nit­te­lut tyy­likkäästä kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta.

Beowul­fin tee­ma on myy­tin ja san­ka­ruu­den hau­raus pe­rimmäi­sen to­tuu­den edessä. Eri­kois­ta on se, että elo­ku­va osa­taan lo­pet­taa hie­nos­ti, mikä on san­ka­ri­myyt­tien heik­ko koh­ta.

Mikä haus­kin­ta, Quad­rop­he­nian vuo­sis­taan pul­lis­tu­nut Ray Wins­to­ne saa näy­tellä sydä­mensä kyl­lyy­destä at­leet­tia. Sen hän tois­taa li­ki sa­mal­la rai­vol­la kuin toi­sen äs­kettäi­sen on­nis­tu­neen fan­ta­sia­le­lo­ku­va 300:n spar­ta­lai­set. Beowulf on yk­si on­nis­tu­neim­pia vii­kin­ki- saa­ti lo­hikäär­meai­hei­sia elo­ku­via.