Yli 10 400 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Blu-ray

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 3D

Harry Potter and the Deathly Hollows - part 2 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: Blu-ray
 
Vuosi: 2011Kesto: 133 minuuttia
Julkaisija: WarnerKuva:
1080p 2.40*
Ääniraita: DTS-HD MA5.1
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
VET: 266922EAN: 5051895082614

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Warner) ellei toisin mainita.

Elokuva

Har­ry Pot­te­rin ja kuo­le­man­var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa, ko­ko saa­gan päätös­jak­sos­sa, jael­laan lu­kui­sia jää­hyväi­siä ja suu­del­laan­kin pi­kai­ses­ti Ty­ly­pah­kan nuo­ri­son kes­ken en­nen vii­meistä voi­main­koe­tus­ta Vol­de­mor­tin kans­sa.

Har­ry Pot­te­rin ja kuo­le­man­var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa, ko­ko saa­gan päätös­jak­sos­sa, jael­laan lu­kui­sia jää­hyväi­siä ja suu­del­laan­kin pi­kai­ses­ti Ty­ly­pah­kan nuo­ri­son kes­ken en­nen vii­meistä voi­main­koe­tus­ta Vol­de­mor­tin kans­sa. Hen­kilö­hah­mo­jen kat­raas­sa yllättä­jik­si uu­sim­mas­sa elo­ku­vas­sa ko­hoa­vat — jo­pa Har­ryn it­sensä ohi – pidät­tyvä pe­da­go­gi ja sa­no­jen mais­kut­te­li­ja Se­ve­rus Kal­ka­ros sekä var­si­nai­sek­si su­per­san­ka­rik­si äi­tyvä Ne­vil­le Long­bot­tom.
Kun Kuo­le­man var­je­lus­ten en­si­puo­li­kas oli ve­nyt­te­levän­kin pe­rus­teel­li­nen, toi­nen osa on­kin pelkkää toi­min­taa ja sar­jan var­rel­la kie­mur­rel­lei­den juo­ni­lan­ko­jen sol­mi­mis­ta. Sil­ti vii­mei­sen kir­jan si­vumäärä osoit­tau­tuu Da­vid Ya­te­sin pä­tevässä­kin oh­jauk­ses­sa tur­han run­saak­si. Mo­ni kes­kei­nen asia jää viit­teel­li­sek­si ja hämäräk­si muil­le kuin pot­te­riaa­naan vih­kiy­ty­neil­le. Suo­si­tut­kin hah­mot, ku­ten Suo­mes­sa tois­tu­vas­ti vie­rail­leet Weas­leyn kak­so­set, Ja­mes ja Oli­ver Phelps, eh­tivät vain viu­hah­taa kan­kaal­la, oli heidän koh­ta­lon­sa lop­pu­rat­kai­suis­sa vaik­ka kuin­ka traa­gi­nen – niin kuin on­kin. Sil­ti kat­so­ja naut­tii pääs­tessään vih­doin seu­raa­maan kym­men­vuo­ti­sen fil­mi­ta­ri­nan kat­so­jas­ta riip­puen enemmän tai vä­hemmän pal­kit­se­vaa lop­pu­rat­kai­sua. It­se kyllä tykkä­sin seu­ra­ta Kuo­le­man var­je­lus­ten jäl­kimmäistä osaa, eri­tyi­ses­ti sik­si, että eh­do­ton suo­sik­ki­ni Ty­ly­pah­kan hah­mois­ta pa­laa siinä taas voi­mal­la va­lo­kei­laan.
En­nen Vii­meis­ten var­je­lus­ten päätök­sen tar­kas­te­lua, luo­daan ver­tai­lun vuok­si kat­saus sar­jan edel­li­siin elo­ku­viin.
­Har­ry Pot­ter ja vii­sas­ten ki­vi (2001)
Row­lin­gin kir­jo­jen kaa­va­mai­suus voi ol­la nii­den suu­ren suo­sion pe­rimmäi­nen sa­lai­suus. Pot­ter-kir­jat elävät Ty­ly­pah­kan lu­ku­kau­si­ryt­min mu­kaan. Tois­tu­va kou­lun al­ka­mi­nen, jou­lu­lo­ma ja pa­luu Li­kus­te­ri­tiel­le kesäk­si, an­ta­vat ryh­tiä ker­ron­nal­le ja luo­vat tut­tuut­ta ja sa­mais­tu­mis­koh­tia var­hais­nuo­rel­le lu­ki­ja­kun­nal­le. Kou­lu­maail­maa on po­pu­laa­rie­lo­ku­vas­sa har­voin ku­vat­tu näin har­taas­ti. Ch­ris Co­lum­bu­sin oh­jauk­ses­sa brit­tien sisäop­pi­lai­tos­ten epäi­lyttävä mai­ne unoh­tuu. Tiuk­koi­ne sääntöi­neen­kin Ty­ly­pah­ka näyttäy­tyy seik­kai­lun ja va­pau­den val­ta­kun­ta­na, jon­ne lap­sen on tur­val­lis­ta as­tua. John Sea­le tal­let­taa ku­viin luok­ka­huo­nei­den lii­dun­tuok­sun ja si­leäk­si ku­lu­te­tun puun omi­nais­ha­jun.
Pa­ras­ta Vii­sas­ten ki­vessä on Row­lin­gin fan­ta­sia, tun­nel­ma ja hen­kilö­hah­mot. Elo­ku­va on on­nek­si kir­jal­le us­kol­li­nen. Al­ku­teok­sen pa­ri­si­vui­nen ot­te­lu elä­villä shak­ki­nap­pu­loil­la kas­va­te­taan hui­kei­siin mit­toi­hin. Var­joon jää jo­pa lop­pu­hui­pen­nuk­sek­si tar­koi­tet­tu Vol­de­mor­tin koh­taa­mi­nen. Huis­paus­ki­sa, Roh­ke­li­kon ja Lui­hui­sen jouk­kuei­den pal­lo­pe­li lentä­villä luu­dil­la, on vä­keväs­ti to­teu­tet­tu vauh­ti­jak­so. Stu­dio­ku­van ja efek­ti­taus­to­jen yh­dis­te­ly jättää toi­vo­mi­sen va­raa. Vai­kut­ta­van näköi­nen pe­lia­ree­na näyttää tie­to­ko­ne­pe­liltä, kun yleisöä ei ais­ti laa­jem­mis­ta ku­vis­ta. Huis­paus on kui­ten­kin elo­ku­van valt­te­ja, kun tur­na­jais­mai­nen hyökkää­vyys yh­dis­tyy jal­ka­pal­lon no­peu­teen – ja kaik­ki vielä il­ma­ti­las­sa ri­su­luu­ta­ro­deo­na.
Da­niel Radc­lif­fe luo ku­van it­sestään tie­toi­sek­si tu­le­vas­ta, ajat­te­le­vas­ta po­jas­ta. Ra­kas­tet­ta­va hi­ki­pin­ko Her­mio­ne nou­see tyttö­jen kuin poi­kien­kin suo­si­kik­si, kos­ka häntä esittää vas­tus­ta­ma­ton Em­ma Wat­son (vaik­ka hä­nellä on­kin roo­liin ehkä liian pie­net etu­ham­paat). Ru­pert Grint vas­taa kir­jan ku­vaa par­haas­ta ka­ve­ris­ta, maa­lais­poi­ka­mai­ses­ta, pu­napäi­sestä Ron Weas­leystä. Ric­hard Har­ris edus­taa van­hem­paa kaar­tia näyt­te­lijä­tyyp­pinsä vas­tai­ses­ti kilt­tinä ja tur­val­li­se­na reh­to­ri Dumb­le­do­re­na, jo­ka niin elo­ku­vas­sa kuin kir­jas­sa­kin tuo mie­leen ku­nin­gas Art­hu­rin ta­ri­noi­den Mer­lin-vel­hon. Las­ten luo­tet­tu metsän­var­ti­ja Hag­rid on Fitz rat­kai­see –­sar­jas­ta tut­tu Rob­bie Colt­ra­ne. Vah­vin nais­roo­li on Mag­gie Smit­hillä pro­fes­so­ri Mc­Gar­mi­va­na, jo­ka va­ra­reh­to­ri­na hen­kilöi Dumb­le­do­ren ohel­la par­hai­ten ty­ly­pah­ka­lai­suu­den ole­mus­ta. Sil­ti ei voi jättää mai­nit­se­mat­ta kou­lun sa­la­peräi­sintä asuk­kia, tai­ka­lie­mistä luen­noi­vaa pro­fes­so­ri Kal­ka­ros­ta. En­simmäi­sessä elo­ku­vas­sa hah­mo ei vielä nou­se ko­vin kes­kei­seen roo­liin, mut­ta auk­to­ri­teet­tia uh­ku­va näyt­te­lijä Alan Rick­man pysäyttää jo­kai­sel­la näyttäy­ty­mi­sellään. Kal­ka­ros tun­tuu kun­nian mie­heltä, vaik­ka in­hoaa­kin Har­rya.
Pot­ter-kir­jois­sa Row­ling kä­sit­te­lee iso­ja asioi­ta – kuo­le­maa ja me­ne­tystä, yk­sinäi­syyttä ja ystä­vyyttä. Rak­kau­den ai­ka on ehkä myö­hem­missä sar­jan osis­sa, vaik­ka Row­ling vii­saas­ti si­joit­taa myös ystä­vyy­den rak­kau­den kä­sit­tee­seen. Sel­keän hyvän ja pa­han vas­tak­kai­na­set­te­lun ohel­la ker­to­mus vi­li­see ris­ti­rii­tai­sia hen­kilöitä heik­kouk­si­neen. Toi­si­naan kir­jo­jen möhkä­lemäi­syys tur­haut­taa, mut­ta vii­pyi­le­vien­kin rön­sy­jen al­ta vyö­ryy yllättäen esil­le ve­ret sei­sot­ta­vaa tra­giik­kaa. Row­ling käyttää tai­ta­vas­ti pie­niä kei­no­ja pitääk­seen las­ten kes­kus­te­lut ar­ki­si­na ja ta­ri­nan toi­mi­vi­na, sil­ti ku­va laa­je­nee kuin var­kain myös haas­teel­li­sem­piin tee­moi­hin. Har­ry Pot­te­ris­sa välkäh­te­lee ko­ko ri­sai­nen elämäm­me, jos­sa ko­vin äs­ken tun­tui jo siltä, että pi­mey­den voi­mat ja tiedät-kai-ku­ka oli­si­vat pääs­seet nis­kan pääl­le. Sen esil­le tuo­mi­seen fil­missä oli­si vaa­dit­tu jo­ku ris­kejä ot­ta­vam­pi oh­jaa­ja kuin Co­lum­bus, jo­ka vain jäl­jentää kir­jan koh­tauk­sia ku­vik­si kuin läk­syissään tun­nol­li­nen kou­lu­lai­nen.
­Har­ry Pot­ter ja sa­lai­suuk­sien kam­mio (2002)
Kas­vu­ker­to­mus vie Har­ryn Ty­ly­pah­kan kel­la­rei­hin, ton­ki­maan viemä­reitä ja sa­mal­la oman psyy­kensä syö­ve­reitä. Vai­val­loi­nen mat­ka lä­pi pel­ko­jen, hou­ku­tus­ten, pi­mey­den ja saas­tan tuo nuo­ru­kai­sen ta­kai­sin va­loon, kypsänä koh­taa­maan ar­jen vaa­teet. Row­lin­gin ta­ri­na ei leik­ki­mie­li­syy­tensä kes­kellä kaih­da kuo­le­maa, kum­mi­tuk­sia tai kou­lu­kiu­saa­mis­ta. Pel­ko­jen ver­taus­ku­val­li­nen kä­sit­te­ly on kir­jo­jen pa­ras­ta an­tia. Row­lin­gin suh­teel­li­suuk­sien ta­jua ja häikäi­lemättö­myyttä ker­to­ja­na osoit­ta­vat mur­jot­ta­van Myr­tin sur­ku­hu­pai­sa koh­ta­lo ja Sa­lai­suuk­sien kam­mion ta­pah­tu­mien kes­kit­ty­mi­nen kou­lun tyttö­jen ves­saan. Esil­le nou­see eri­tyi­ses­ti eri­lai­suu­den hyväk­sy­mi­nen. Lap­set vas­tus­ta­vat sai­rai­ta vaa­ti­muk­sia ”­puh­taas­ta syn­ty­perästä”. ”­Ku­ra­ve­ri­nen” on lievä hauk­ku­ma­ni­mi to­del­li­sen elämän her­joi­hin ver­rat­tu­na. Vaa­kaan ase­te­taan myös Weas­leyn per­heen köy­hyys ja Mal­foyn su­vun rik­kau­del­la ja ase­mal­la pröystäi­ly. Va­hin­ko, että Em­ma Wat­so­nin Her­mio­ne kan­gis­te­taan Ma­ta­mi Pomf­reyn la­sa­ret­tiin. Vart­tu­neel­le Ru­pert Grin­til­le Ro­nin pe­lok­kaat vin­gah­duk­set eivät oi­kein so­vi. Ää­nen­mur­ros sen si­jaan kyllä ja häm­men­nys uu­sis­ta tun­teis­ta Her­mio­nea koh­taan. Sen si­jaan Har­ry jää vai­kean roo­lin­sa van­gik­si. Da­niel Radc­lif­fe näyt­te­lee kuin kan­gis­tuk­sen uh­ri tai tai­ka­sau­van niel­lyt. Ei ole help­poa ve­nyä le­gen­dan mit­toi­hin.
Pot­ter-ta­run toi­nen osa tuo nä­ky­vil­le Sha­kes­pea­re-tul­kin ja oh­jaa­jan Ken­neth Bra­nag­hin, jo­ka naut­tii dii­vail­les­saan it­se­rak­kaan opet­ta­ja Gil­de­royn roo­lis­sa. Ja­son Isaacs on aa­te­li­se­na Dra­co Mal­foyn isänä jak­son pää­kon­na. Upea Alan Rick­man jää Kal­ka­rok­se­na ikäväs­ti si­vuun, vaik­ka kak­sin­tais­te­lu­koh­taus osoit­taa ke­nellä on to­del­lis­ta taian mah­tia. Lä­hes kol­mi­tun­ti­se­na­kaan fil­mi ei eh­di pysäh­tyä idyl­lien ää­rel­le, jot­ka oli­si­vat sa­dul­le yhtä tär­keitä kuin jän­ni­tyk­sen het­ket. Weas­leyn äi­tinä ja isänä Ju­lie Wal­ters ja Mark Wil­liams eh­tivät vain väläyttää lämpöään. Ku­ten kir­jas­sa­kin Dob­by-tont­tu mel­kein va­ras­taa shown. Pe­lot­ta­va kel­la­rikäär­me on hir­veän elävän oloi­nen, mut­ta on­nek­si Faw­kes, reh­to­rin pu­nai­nen fee­niks­lin­tu ta­soit­taa pun­nuk­set. Pyhän lin­nun kyy­ne­leet pa­ran­ta­vat sie­lun­kin haa­vo­ja. Kir­jas­sa köm­pelök­si jää­nyt jät­tihämähäk­ki­jak­so kas­vaa fil­missä sil­missä. Ch­ris Co­lum­buk­sen kir­jaa or­jai­le­va tyy­li nou­see nyt len­toon Kiel­le­tyn metsän uu­me­nis­sa.
Pot­te­rin toi­nen elo­ku­val­li­nen tu­le­mi­nen ei tar­joa en­sio­san shak­kiot­te­lun ve­rois­ta. Rob­bie Colt­ra­nen muh­keas­ti muo­toi­le­ma Hag­rid unoh­tuu si­vu­hen­kilök­si. Kaik­ki päät­tyy ma­ha­las­kuun, kun juh­lin­ta Hag­ri­din pa­luus­ta ei ole missään suh­tees­sa hah­mon mer­ki­tyk­seen juu­ri täl­le ta­ri­nal­le. Äs­kettäin kuol­leen ir­lan­ti­laisnäyt­te­lijän Ric­hard Har­ri­sin sai­raus nä­kyy ku­vis­sa. Rons­kien roo­lien tulk­ki on tai­pu­nut vi­vah­teet­to­mak­si kuo­rek­si. Mut­ta pa­ris­sa koh­tauk­ses­sa nä­kyy en­ti­nen pil­ke. Mes­ta­rinäyt­te­lijän tes­ta­men­tik­si so­pii reh­to­rin lau­se: — Voit­te huo­ma­ta, että Ty­ly­pah­kas­sa saa­vat ai­na apua ne, jot­ka sitä pyytävät.
E­lo­ku­va jää sar­jan vä­li­työk­si.
­Har­ry Pot­ter ja Az­ka­ba­nin van­ki (2004)
So­met­hing wic­ked this way co­mes! Eli Pa­ha saa­puu oven taa, Mat­ti Ros­sin uu­sim­man suo­men­nok­sen mu­kaan. Har­ry Pot­te­rin kol­mas lu­ku­vuo­si vel­ho­kou­lus­sa al­kaa hui­keal­la aa­mu­na­vauk­sel­la, kun Ty­ly­pah­kan op­pi­las­kuo­ro lau­laa Mac­bet­hin noi­ta­loit­su­ja. Fil­mi­sar­jan uu­si luot­si, mek­si­ko­lai­nen Al­fon­so Cua­ron an­taa Ja äi­tiäs kans – me­nes­tyk­sensä jäl­keen ki­pa­kan pot­kun Ch­ris Co­lum­buk­sen ru­tii­ni­työn jäl­jiltä väsähtä­nei­siin elo­ku­viin. Cua­ro­nin etelä­maa­lai­nen la­taus pa­laut­taa Pot­te­riin ke­hi­tys­ker­to­muk­sen lämmön. Huis­pauk­seen oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­ja Ste­ve Klo­ves saa­vat uu­den näkö­kul­man jäätävällä sa­teel­la ja tuis­kul­la, jo­ka en­tei­lee An­keut­ta­jien tu­loa. Vi­suaa­li­sel­la ot­te­lu­jak­sol­la Cua­ron te­kee pesäe­ron Co­lum­buk­sen ame­rik­ka­lai­siin va­kio­rat­kai­sui­hin.
An­keut­ta­jat lie­nevät Row­lin­gin muis­tet­ta­vin ja oma­peräi­sin luo­mus. Elo­ku­va ha­vain­nol­lis­taa ilo­ni­mijöi­den jäätävän kuo­lon­suu­del­man mel­las­ta­mat­ta te­hos­teil­la. Kir­jas­ta poi­ke­ten An­keut­ta­jat osaa­vat elo­ku­vas­sa jo­pa lentää huis­paa­van Har­ryn rin­nal­la. Il­miö, jo­ka imee ih­mi­sestä kaik­ki hyvät muis­tot ja rie­mu­nai­heet on ai­dos­ti pe­lot­ta­va aja­tus ja jäl­leen osoi­tus kir­jai­li­jan ky­vystä hen­kilöidä to­sielämän jäs­tien on­gel­mia.
Ric­hard Har­ri­sin kuo­le­man jäl­keen Mic­hael Gam­bon pitää Dumb­le­do­re­na ma­ta­lam­paa pro­fii­lia, mut­ta le­vittää ympä­ril­leen Ty­ly­pah­kan hyvän hal­ti­jan tur­val­lis­ta hen­keä. Dumb­le­do­re opet­taa, että vai­keim­pi­na­kin ai­koi­na on toi­voa, kun muis­taa sy­tyttää va­lon. Kou­lun sa­lei­hin va­loa tuo­vat selkä­ran­gan muo­toon va­le­tut kynt­tilät, mut­ta reh­to­ri vih­jaa kas­vat­ta­ja­na op­pi­lai­den omaan va­loon, syt­tyvään liek­kiin, jon­ka avul­la Har­ry Pot­ter löytää voi­ma­va­ran­sa hädän het­kellä.
Lop­pu­puo­li Az­ka­ba­nin van­gis­ta on yhtä juh­laa, kun Cua­ron vi­rittää toi­nen tois­taan lu­moa­vam­pia koh­tauk­sia Row­lin­gin hen­gessä, mut­ta va­ka­vuut­ta nuor­ten san­ka­rei­den luon­teen­piir­teillä ke­ventäen. Te­kijät saa­vat pal­jon ir­ti ta­ri­nan kau­hu­ro­man­tii­kas­ta klas­si­sia hir­viö­fil­mejä mu­kail­len. Tai­ta­vas­ti Cua­ron lii­kut­taa fil­miä lo­pun ai­ka­mat­kal­la, jos­sa Har­ry ja Her­mio­ne muut­ta­vat jo ta­pah­tu­nut­ta, ja ker­to­mus sa­mal­la tark­kai­lee ja kom­men­toi omia poi­mu­jaan.
Pit­kik­si venähtä­neet lap­sinäyt­te­lijät 13 -15 ikä­vuo­sien vä­lillä saa­vat en­tistä enemmän luon­teen­piir­teitä. Hag­ri­din he­vos­kot­kan te­loi­tuk­ses­sa kol­mik­ko et­sii tur­vaa toi­sis­taan kos­ket­ta­val­la yh­teis­ha­lauk­sel­la, muual­la te­kijät tyy­tyvät vih­jai­le­maan mur­ro­siän kol­mi­kon vä­lil­le tuo­mil­la jän­nit­teillä. Wat­son on Her­mio­ne­na ak­tii­vi­nen ja fik­su, mut­ta tei­ni­tyttönä poh­tii myös ul­konäköään. Ro­nin pe­lok­kuus on vaa­ras­sa muo­dos­tua ka­ri­ka­tyy­rik­si, mut­ta unis­sa­pu­hu­mis­koh­taus osoit­taa Grin­tin fil­mi­ver­sioi­den valt­ti­kor­tik­si.
Radc­lif­fe Har­rynä on seu­ras­sa vä­rittö­min, mut­ta to­ki usein pas­sii­vi­nen kes­kus­roo­li ras­kaan ja ris­ti­rii­tai­sen ve­ren pe­rinnön al­la on vai­kein tul­kit­ta­va. Pot­ter-fil­mit ovat osoit­tau­tu­neet näyt­te­le­mi­sen aar­reai­tok­si. Mu­ka­na on nyt Em­ma Thomp­son pro­fes­so­ri Pu­nur­mio­na, hi­pihtävän psy­ke­dee­li­senä new age gu­ru­na. Sa­lai­suu­det pal­jas­tu­vat Rää­kyvässä röt­telössä, jon­ne koo­taan ny­ky­het­ken brit­tinäyt­te­lijöi­den ko­vin kär­ki: Ga­ry Old­man Si­riuk­se­na, Ti­mot­hy Spal­lin pe­tol­li­nen Pis­kui­lan, Da­vid Thew­lis Lu­pi­ni­na ja so­ke­ri­na poh­jal­la Alan Rick­man, jon­ka Kal­ka­ros saa on­nek­si lisää val­ko­kan­ga­sai­kaa.
­Har­ry Pot­ter ja lie­keh­tivä pi­ka­ri (2005)
Neljäs elo­ku­va tuo san­ka­ri­nuo­ret vii­mein lä­hi­ku­vaan. Oh­jaa­ja­na on en­si ker­taa brit­ti, Mi­ke Newell, jo­ka ei an­na Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin huk­kua ta­pah­tu­mien pyör­tei­siin. Da­niel Radc­lif­fe, jon­ka per­soo­na on aiem­min jää­nyt Em­ma Wat­so­nin ja Ru­pert Grin­tin var­joon, on en­tistä pai­nok­kaam­pi Pot­ter. Myös Mic­hael Gam­bo­nin reh­to­ri Dumb­le­do­re ja Bren­dan Glee­so­nin Vil­li­silmä Vauh­ko­mie­li ovat nyt ko­ko­nai­sia hah­mo­ja, eivätkä ku­vas­sa pii­pah­ta­via jaa­rit­te­li­joi­ta.
Lie­keh­tivä pi­ka­ri on Kol­mi­vel­ho­tur­na­jai­si­neen sar­jan ti­heä­tun­nel­mai­sim­pia kir­jo­ja. On ky­sy­mys ystä­vyy­destä, jo­ka kol­man­nes­sa ja neljän­nessä elo­ku­vas­sa me­nee jo Vii­sik­ko-tun­nel­mia pi­temmäl­le. Newell us­kal­taa pidä­tellä seik­kai­lua ja pit­kittää ta­pain­ku­vaus­ta. Mai­nioin ke­hit­te­ly ta­pah­tuu kou­lu­tans­seis­sa, jot­ka päät­tyvät rok­ki­vaih­teen "hil­li­tyn hil­littö­myy­den" jäl­keen vai­pu­viin tun­nel­miin. Täl­lais­ta ei sar­jas­sa ole en­nen näh­ty. In­tii­mi ote te­kee hyvää Pot­te­reil­le ja kyp­syttää tei­neik­si vart­tu­neis­ta näyt­te­lijöistä enemmän li­haa ja ver­ta. Jän­ni­tys ja suo­ra­nai­set kau­hu­koh­tauk­set tun­tu­vat pii­naa­vam­mil­ta, kun uh­reis­ta vä­littää. Pak­ko­pul­lak­si käy­neet huis­pau­sot­te­lut jä­tetään vä­hemmäl­le.
Lo­hikäär­meo­sio Kol­mi­vel­ho­tur­na­jai­sis­sa on se­kin vas­ta al­kuläm­mit­te­lyä. Kieh­to­vim­mis­sa kään­teissä pidä­tellään hen­keä ve­den al­la ja koe­taan vi­lunvä­reitä Kub­ric­kin Hoh­don mie­liin tuo­vas­sa la­by­rint­ti­jak­sos­sa. Lie­keh­tivä pi­ka­ri sisältää enemmän kuo­le­maa, ki­du­tus­ta ja ver­ta kuin yk­sikään aiem­pi sar­jan fil­mi. Mut­ta myös enemmän lem­peä, mus­ta­suk­kai­suut­ta, ka­ve­ri­ku­vaus­ta ja uh­rau­tu­vai­suut­ta hädän het­killä. Elo­ku­va ymmärtää si­vu­hen­kilöi­den, tässä kuol­lei­ta poi­kiaan su­re­vien isien, mer­ki­tyk­sen. Luu­se­rik­si luul­tu Ne­vil­le Long­bot­tom puh­keaa vih­doin nu­pus­taan. Sat­tu­vat yk­si­tyis­koh­dat nos­ta­vat myös Ro­nin kep­pos­te­le­vat isot vel­jet osak­si sitä yh­teisöl­li­syyttä, jo­ta Row­ling kir­jois­saan pitää tär­keänä.
Pa­hin uh­ka, lor­di V-o-l-d-e-m-o-r-t on en­tistä vi­hat­ta­vam­pi Ralph Fien­ne­sin ko­mea­na tul­kin­ta­na. Mut­ta mitä voi näyttää Vol­de­mor­tin jäl­keen? Vii­mei­set mi­nuu­tit ovat ai­na Har­ry Pot­ter –e­lo­ku­van on­gel­ma­na. Pitäi­si vä­littää kat­so­jaa tyy­dyttäväs­ti yhtä ai­kaa päät­ty­mi­sen ja ta­ri­nan jat­ku­mi­sen tun­tu. Lie­keh­tivä pi­ka­ri on ai­heil­taan run­sas, mut­ta on­nek­si kir­jas­ta ei sentään teh­ty kah­ta eri elo­ku­vaa, ku­ten alun pe­rin suun­ni­tel­tiin. Ker­to­mus toi­mii fil­minä kes­kit­ty­nees­ti ko­ko kah­den ja puo­len tun­nin kes­ton­sa. Newel­lin Pot­ter on pa­ras Pot­ter.
­Har­ry Pot­ter ja Fee­nik­sin kil­ta (2007)
Da­vid Ya­tes on vas­ta toi­nen brit­tioh­jaa­ja, jo­ka saa tart­tua Har­ry Pot­te­rin pe­rieng­lan­ti­lai­seen, fan­tas­ti­seen kas­vu­ta­ri­naan. Vii­des elo­ku­va­ver­sio J. K. Row­lin­gin tai­ka­sa­dus­ta on sar­jan ta­sa­pai­noi­sim­pia ja yh­tenäi­sim­piä teok­sia. Har­ry Pot­ter ja Fee­nik­sin kil­ta pitää jän­nit­teensä lop­puun saak­ka.
Pot­te­rin maail­ma on ylö­sa­lai­sin sisältä ja ul­koa. Hu­hut Vol­de­mor­tin pa­luus­ta kas­va­vat, Az­ka­ba­nis­ta kar­kail­laan ja Ty­ly­pah­kan Dumb­le­do­ren auk­to­ri­teet­ti ase­te­taan ky­see­na­lai­sek­si. Tai­ka­mi­nis­te­riöstä on Cor­ne­lius Tof­feen ai­ka­na tul­lut pe­lon mi­nis­te­riö. Har­ryn vas­tuk­set ovat en­tistä suu­rem­pia ja fil­mi­ta­ri­na hei­jas­taa tätä epä­var­muut­ta ja va­ka­voi­tu­mis­ta. Kal­ka­ros herättää vel­ho­po­jas­sa epäi­lyk­sen, et­tei edes­men­nyt ja pal­vot­tu isä ehkä ol­lut täy­del­li­nen hänkään. Ala­ku­lo vai­vaa Pot­te­rin ohel­la van­hem­pan­sa me­nettä­nyttä Long­bot­to­mia­kin. Vas­ta­koh­ta­na puo­lior­po Lu­na Lo­ve­ki­va am­men­taa eri­lai­suu­des­taan voi­maa.
Vas­toinkäy­mi­set tar­joa­vat uu­den­lai­sen näkö­kul­man maail­maan, mitä voi vii­sau­te­na­kin pitää. Fee­nik­sin kil­lan tii­vis ko­ko­nai­suus syn­tyy tai­dos­ta saat­taa sar­jan tähän saak­ka pak­suin kir­ja toi­mi­vaan elo­ku­val­li­seen muo­toon. Ya­tes tii­vistää on­nis­tu­nees­ti pit­kiä ke­hi­tys­lin­jo­ja muu­ta­miin otos­sar­joi­hin, ku­ten Ty­ly­pah­kan vas­ta­rin­ta­liik­keen Al­buk­sen kaar­tin pe­rus­ta­mi­ses­sa. Dumb­le­do­rel­ta val­lan anas­ta­van yli-ink­vi­siit­to­ri Do­lo­res Pi­men­non ko­men­to­tyy­li sor­tuu omaan nau­ret­ta­vuu­teen­sa. Tai­ka­mi­nis­te­riön ty­pe­rien tee­sien hak­kuu ryt­mittää ker­ron­taa ja kiin­nittää yk­sittäi­set koh­tauk­set pi­tempään kaa­reen.
Vaik­ka Ya­tes käyttää te­hos­tei­ta tai­ten eikä su­van­to­koh­tia pelätä, voi vii­des Pot­ter ol­la asiaan vih­kiy­tymättömäl­le kii­to­vauh­tis­ta efek­ti­vyö­ryä. Toi­min­nal­li­suus ei sil­ti peitä luon­ne­ku­via. Mo­ni van­ha tut­tu te­kee pai­nok­kaan pa­luun, niin Old­ma­nin Si­rius Mus­ta, vähän enemmän esil­le pää­sevä Rick­ma­nin Kal­ka­ros, jon­ka ulo­san­nin nau­tit­ta­vat pidät­te­ly­ma­nee­rit nou­se­vat uu­siin sfää­rei­hin, ja tie­tys­ti Gam­bo­nin kir­jai­mel­li­ses­ti­kin räis­kyvä Dumb­le­do­re. Imel­da Staun­ton te­kee Tai­ka­mi­nis­te­riön kä­ty­rinä upeim­man sar­jas­sa näh­dyn vie­rai­li­ja­roo­lin. Opet­ta­ja­hah­mon tä­timäi­sen hie­nos­te­lun ja mai­rean hy­myn kät­kemä nat­si­tyy­li on kylmäävä herk­ku­pa­la. Ku­vat Har­rya ta­voit­ta­vis­ta Vol­de­mor­tin kou­ris­ta so­pi­si­vat kyllä jon­kin he­vi­mu­sa­vi­deon kau­hu­nai­heek­si. Toi­nen mie­leenjäävä nä­ky on Har­ryn oma ve­ri­nen kä­si Do­lo­res Pi­men­non pin­killä pit­si­lii­nal­la. Teat­te­ri­ko­ke­mus näyttää teh­neen Radc­lif­fel­le hyvää, sillä Har­ry al­kaa ol­la jo yhtä kiin­nos­ta­va hen­kilö kuin Her­mio­ne tai Ron. Jäl­kimmäi­silllä to­sin ei tässä ole muu­ta te­ke­mistä kuin Har­ryn myötäi­ly. Kes­kus­kol­mi­kon yh­teis­pe­lin puu­te jää­kin Fee­nik­sin kil­lan suu­rim­mak­si mii­nuk­sek­si. Row­lin­gin kir­jat ja elo­ku­vat nii­den mu­ka­na ovat täynnä kas­vu­ki­pu­ja ja vas­toinkäy­mis­ten ylittä­mi­sen tuo­mia vii­sauk­sia. Pel­ko on voi­tet­ta­vis­sa, it­sensä saa hyväk­syä vir­hei­neen ja ris­ti­rii­tai­suuk­si­neen, heik­kou­det pitää tun­nis­taa ja va­lin­nan mah­dol­li­suus on vel­voit­ta­va. Elämä on Ty­ly­pah­kas­sa­kin kamp­pai­lu­la­ji. Mut­ta ku­ten nuo­ret elo­ku­vas­sa to­tea­vat, heillä sentään on mitä Vol­de­mor­til­la ei: jo­tain, minkä puo­les­ta tais­tel­la.
­Har­ry Pot­ter ja puo­li­ve­ri­nen prins­si (2009)
Kuu­den­nes­sa elo­ku­vas­sa kaa­va nä­kyy. Kou­lu­vuo­si al­kaa, King’s Cros­sin ju­na läh­tee jus­tiin­sa, uu­si opet­ta­ja saa­puu, ta­lon­mies Vo­ro väi­jyy käytä­villä, Weas­leyn kak­so­set te­kevät kep­po­siaan ja vä­lillä ki­pais­taan tai­ka­juo­ma­tun­neil­le. Uh­kia to­ki on il­mas­sa ja Dra­co Mal­foyn blon­di fri­syy­ri kuul­taa pal­jas­ta­vas­ti pi­meinä öinä kou­lun käytä­villä. Sil­ti Puo­li­ve­ri­sestä prins­sistä puut­tuu ker­ron­nan etu­ke­no, jän­ni­te ja ve­to. Puo­li­ve­ri­ses­sa prins­sissä on sei­so­vaa vettä muual­la­kin kuin hir­nyrk­ki­luo­las­sa. Uu­det kon­nat­kin, Bel­lat­rix Lest­ran­ge tai Fen­rir Har­maa­selkä vain vi­lah­ta­vat vai­ku­tus­ta te­kemättä. Ta­kau­tu­mat Tom Va­led­roon ovat pa­haen­tei­syy­dessään kyllä te­hok­kai­ta.
I­hail­ta­vaa on ve­te­raa­nien Mag­gie Smit­hin, Mic­hael Gam­bo­nin ja Jim Broad­ben­tin le­vol­li­nen var­muus ja se kuin­ka hie­no­piir­tei­ses­ti Mc­Gar­mi­van, Dumb­le­do­ren ja pro­fes­so­ri Kuh­nu­sar­vion luon­teet piir­retään. Vas­ta­pai­nok­si Puo­li­ve­ri­nen prins­si on yllättävän ais­til­li­nen elo­ku­va. Vähän vä­liä is­tu­taan Kol­mes­sa luu­dan­var­res­sa ryystämässä nuo­ri­sol­le­kin mais­tu­vaa ker­ma­kal­jaa. Eivätkä päät höy­ryä pel­kistä haa­veis­ta, vaan psy­ke­dee­li­sistä nau­tin­toai­neis­ta. Sit­ten Par­fyy­mi-e­lo­ku­van ei roh­to­jen huu­ma ole juo­vut­ta­nut näin pal­jon sak­kia. Ty­ly­pah­kan tytöt in­nos­tu­vat lem­men- ja Har­ry on­nen­juo­mis­ta. Ron on kes­to­vir­neessä kaut­ta elo­ku­van, kun tei­ni en­sin naut­tii rak­kau­den roh­toa ja sit­ten Har­ryn lu­melää­kettä. Vii­mein Ron tuu­per­tuu reh­to­ril­le tar­koi­tet­tui­hin tain­nu­tus­tip­poi­hin. Row­lin­gin ker­to­muk­ses­sa Har­ryn ja Her­mio­nen vä­lil­le ei ke­hi­ty minkään­lais­ta kir­ku­jo­jon­kaup­paa. Har­ryn ja Gin­nyn vä­li­nen ve­to­voi­ma taas ei pu­re kat­so­jaan, vaik­ka vel­ho­poi­ka alus­sa kai­hoi­sas­ti kurk­kii­kin Weas­leyn per­heen ik­ku­nan ta­ka­na nähdäk­seen vi­lah­duk­sen Ro­nin pik­ku­sis­kos­ta. Har­va kat­soo Pot­te­ria ro­mans­si­na, mut­ta elo­ku­va­lem­men tu­li­si ol­la täh­tiin kir­joi­tet­tu. Puo­li­ve­ri­sen prins­sin styy­laa­vat pa­rit eivät oi­kein va­kuu­ta. Seik­kai­lu­na Puo­li­ve­ri­nen hä­viää Ya­te­sin edel­li­sel­le, tii­viil­le ja yh­tenäi­sel­le Fee­nik­sin kil­lal­le sekä Al­fon­so Cua­ro­nin oh­jaa­mal­le hui­mal­le Az­ka­ba­nin van­gil­le.
Par­haim­mil­laan Puo­li­ve­ri­nen prins­si nos­taa Kal­ka­rok­sen va­lo­kei­laan. Kun­nia­pai­kan Se­ve­rus on­kin ta­ri­nas­sa an­sain­nut. Rick­ma­nin nau­tit­ta­van ma­nee­ri­sel­la na­ri­nal­la esittämä ja ku­lis­sit ympä­riltään ah­mi­va mah­ti­hah­mo on Pot­ter-saa­gan unoh­tu­mat­to­min luo­mus. Ar­voi­tuk­sel­li­ses­sa kak­si­naa­mai­suu­des­saan Kal­ka­ros pitää jän­ni­tystä yllä. On­ko konk­ka­nok­ka kun­nioi­tet­ta­va kon­na vai traa­gi­nen san­ka­ri?
Puo­li­ve­ri­nen on kir­jois­ta en­simmäi­nen, jo­ta ar­vos­te­li­ja ei ole lu­ke­nut. Sik­sikö elo­ku­va vai­kut­taa sa­tun­nais­ten lisäys­ten sar­jal­ta suu­reen ker­to­muk­seen, pitkältä hen­gen­ve­dol­ta en­nen lop­pu­hui­pen­nus­ta? Vol­de­mor­tin yri­tyk­set saa­da Dumb­le­do­re hen­giltä tus­sah­ta­vat no­los­ti ker­ran toi­sen­sa jäl­keen. Vas­ta Ty­ly­pah­kan reh­to­rin jou­tues­sa Dra­con ja Bel­lat­ri­xin väi­jy­tyk­seen, on Kal­ka­rok­sen as­tut­ta­va rat­kai­se­va as­kel, ja juo­ni nytkähtää ra­jus­ti eteenpäin. Lop­pu­jak­so on­kin hie­no Nic­ho­las Hoo­pe­rin sä­ve­liä myö­ten. Puo­lus­ta­jien yh­tei­nen ele, tai­ka­sau­vo­jen uh­ma­kas nos­to, näyttäi­si het­ki­sek­si kar­kot­ta­van Vol­de­mor­tin var­jon Ty­ly­pah­kan yltä.
­Har­ry Pot­ter ja kuo­le­man var­je­luk­set, osa 1 (2010)
Sar­jan päätös­jak­son en­simmäi­sessä puo­lik­kaas­sa to­ve­ri­kol­mik­kom­me vä­lil­le tu­lee sek­suaa­li­sen kil­pai­lun ja ka­teu­den jän­nit­teitä, joi­ta voi­ma­kas vas­tus­ta­ja pyr­kii käyttämään hyväk­si. Ron osoit­tau­tuu luon­teel­taan – tällä­kin ker­taa näyt­te­lijänsä Grin­tin jä­reän­mie­hekkään ha­bi­tuk­sen vas­tai­ses­ti – hei­koim­mak­si len­kik­si ja si­ten alt­tiik­si, kun ystä­vys­ten vä­liin py­ritään lyömään kii­laa. Muu­ten­kin pa­han kam­pea­mi­nen val­las­ta käy kol­mi­kol­le en­tistä ras­kaam­mak­si. Vol­de­mor­tin kan­na­tus­lu­vut kas­va­vat no­peam­min kuin pe­rus­suo­ma­lai­sil­la. Ty­ly­pah­ka ja Tai­ka­mi­nis­te­riö on jo val­lat­tu ja kaap­pa­rit har­ven­ta­vat ih­misjäs­tejä ja ku­ra­ve­ri­siä puh­taan noi­ta­ro­dun tieltä. Sa­mas­sa mää­rin Pot­te­rit eivät ole aiem­min am­men­ta­neet to­del­li­suu­des­ta. Do­lo­res Pi­men­non pöydältä löy­tyvä jäs­ti­vi­hap­ro­pa­gan­da ja ra­dios­sa luet­ta­vat me­ne­tet­ty­jen lis­tat muis­tut­ta­vat nat­si-Sak­san 1930-lu­vun juu­ta­lais­vai­no­ja. ”Epä­vel­ho­mai­ses­ta toi­min­nas­ta” syy­tet­ty­jen per­kaus ja pu­hut­te­lut Tai­ka­mi­nis­te­riössä saa­vat ai­kaan kyl­miä vä­reitä. Oh­jaa­ja Ya­tes on­nis­tuu kylvämään le­vot­to­muut­ta osu­vas­ti va­lit­tu­jen hen­kilö­hah­mo­jen myötä: uu­det luu­dat la­kai­se­vat. Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa pa­ha jyrää ja pa­nee hyvän puol­ta­jat al­ta­vas­taa­jik­si.
Row­lin­gin pitkän kir­ja­sar­jan juo­nen­pu­non­ta ai­heut­taa on­gel­mia kai­kes­ta kar­si­maan jou­tu­vis­sa elo­ku­va­ver­siois­sa. Pal­jon on hir­nyrk­kien mel­ko abst­rak­tin et­sis­ke­lyn va­ras­sa, ja muis­tam­me­ko kaik­ki edes, että hir­nyr­kit ovat Vol­de­mor­tin Akil­leen kan­tapää? Kuo­le­man var­je­lus­ten et­si ja tu­hoa -leik­ki käy sat­tu­man­va­rai­sek­si. Kun mistä ta­han­sa voi tai­kahäippäistä ja il­miin­tyä min­ne vain, mie­len­kiin­to hii­puu.
Vai­kut­ta­via koh­tauk­sia to­ki riittää. Her­mio­nen kans­sa käydään lu­men peittämällä hau­taus­maal­la jättämässä sep­pe­le Pot­te­rin van­hem­mil­le. Myö­hem­min Har­ry ja Ron pe­las­ta­vat hen­kensä uhal­la mie­kan jään al­ta lam­mes­ta. Tut­tuun ta­paan­sa kir­jai­li­ja on käyttä­nyt van­ho­ja brit­ti­le­gen­do­ja kuin kai­kui­na pe­rin­nettä kun­nioit­ta­vas­sa vel­ho­ta­ri­nas­saan. Miek­ka löy­tyy Art­hu­rin Ex­ca­li­bu­rin le­gen­dan tyy­liin, mut­ta vähäl­le sen vai­ku­tus jää vielä päätös­ker­to­muk­sen en­simmäi­sessä puo­lik­kaas­sa.
Niin poi­kien kuin mies­ten­kin to­del­li­nen po­tens­si tun­tuu yhä löy­tyvän tai­ka­var­vus­ta. Kuo­le­man var­je­luk­set jää vä­ki­sin kes­ken­te­koi­sek­si, eikä ham­pu­ri­lai­sen pih­viin päästä vielä kä­sik­si.
E­ri­koi­sen­ni­mi­siä hen­kilöitä pu­toi­lee fil­miin kir­jan si­vuil­ta vii­den mi­nuu­tin vä­lein. Kah­den ja puo­len tun­nin kes­to­kin on liian ly­hyt sy­ven­ty­mi­seen ja ti­lan­tei­den tyy­dyttävään ke­hit­te­lyyn. Pitkät vael­luk­set Dea­nin metsässä ja muual­la ovat ku­val­li­ses­ti vai­kut­ta­via hiu­kan Sor­mus­ten her­ran hen­gessä. Tois­tues­saan nämä poh­dis­ke­le­vat, ve­nyt­te­levät ja hie­man ir­rot­te­le­vat­kin su­van­to­koh­dat hait­taa­vat it­senäi­sen elo­ku­vao­san ryt­miä. Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin kes­kinäi­siä suh­tei­ta voi­daan on­nek­si tar­kas­tel­la lä­hem­min ympä­rikäy­villä ret­killä. Kon­na­kaap­pa­rit tar­joa­vat vauh­di­kas­ta vaih­te­lua, mut­ta sen myötä Kuo­le­man var­je­luk­sis­ta uh­kaa tul­la Twi­light-e­lo­ku­van Epäi­lyk­sen ta­pais­ta hek­tistä metsä­juok­sua. Tu­tut van­hat hah­mot, Weas­leyt, Mal­foyt, Hag­rid, Bel­lat­rix, Vil­li­silmä ja Kal­ka­ros­kin, jäävät vie­rai­joik­si. Vai­ku­tuk­sen eh­tii sentään tehdä Bill Nig­hy tai­ka­mi­nis­te­riön Ru­fus Ry­mis­tyi­rinä. Rhys Ifans on eri­no­mai­nen Lu­na Lo­ve­ki­van kär­sivä isänä. Pää­pa­hik­ses­ta on sa­not­ta­va, että mitä vä­hemmän Vol­de­mor­tia on näissä elo­ku­vis­sa näh­nyt, sitä pe­lot­ta­vam­pi je­hu se on ol­lut. Nyt läsnäo­loon eh­tii tot­tua, mut­ta Ralph Fien­nes näyt­te­lee to­ki var­mas­ti ja nau­tit­ta­vas­ti käär­me­naa­ma­na­kin. Elo­ku­van eh­do­ton ko­ho­koh­ta on Har­ryn ja Her­mio­nen tans­si tel­tas­sa Nick Ca­ven O Child­ren –­lau­lun tah­tiin. Toi­nen suu­ri het­ki on Dob­by-ton­tun jää­hyväi­set. Koh­taus nou­see pot­te­ro­lo­gias­sa jo­pa kos­ket­ta­vam­mak­si kuin Dumb­le­do­ren kuo­le­ma. Vii­mei­sellä ran­nal­la Har­ryn sy­lissä kilt­ti, or­juu­des­ta va­pau­tet­tu ko­ti­tont­tu Dob­by ir­rot­taa kyy­ne­leen paa­tu­neim­man­kin silmästä. Vielä on mai­nit­ta­va sveit­siläi­sen Ben Hi­bo­nin var­joa­ni­maa­tio­na ker­rot­tu sa­tu kol­mes­ta vel­jek­sestä ja sel­ja­sau­vas­ta, el­py­mis­ki­vestä ja nä­kymättö­myys­vii­tas­ta. Radc­lif­fen ja Wat­so­nin alas­ton­koh­taus ei ole kum­moi­nen. Pa­ra­tii­si­mai­nen Aa­ta­mi ja Ee­va –­kiu­saus toii­mii vain Ro­nin mus­ta­suk­kai­suu­den ja us­kol­li­suu­den koe­tin­ki­venä. Dumb­le­do­ren ava­tun hau­dan par­taal­la riek­ku­vas­ta Vol­de­mor­tis­ta huo­li­mat­ta elo­ku­va ei kas­va sar­jan par­hai­siin cliff­han­ger-tun­nel­miin.
Ja sit­ten ta­kai­sin Har­ry Pot­ter -sar­jan päätök­seen. En­simmäi­nen puo­li­kas Kuo­le­man var­je­luk­sis­ta (o­sa 1) oli pitkä put­ki odo­tuk­sentäy­teistä su­van­toa. Toi­nen­kin to­vi käy­tet­tiin Har­ryn, Her­mio­nen ja Ro­nin suh­tei­den tut­kai­luun. Lä­hen­ty­mi­nen ja kes­kinäi­nen mus­ta­suk­kai­suus vuo­rot­te­li­vat. Ru­pert Grin­tin Ron sai angs­ti­sen täh­ti­het­kensä sa­mal­la kun Em­ma Wat­son ja Da­niel Radc­lif­fe tans­si­vat tel­tas­sa Pot­ter-ee­pok­sen epä­vi­ral­li­sen tee­ma­lau­lun, Nick Ca­ven O Child­re­nin tah­tiin. Fo­ku­soin­ti kes­kus­hen­kilöi­den tun­ne-elämän lä­hi­ku­viin oli pai­kal­laan, sillä jäl­kio­sas­sa Har­ry Pot­ter ja kuo­le­man var­je­luk­set, osa 2, oh­jaa­ja Ya­tes ja kä­si­kir­joit­ta­ja Ste­ve Klo­ves jättävät hen­kilö­ke­miat si­vu­roo­liin — muu­ta­maa suuk­koa ja kä­destä pitä­mistä lu­kuun ot­ta­mat­ta — efek­tit­su­na­min tul­vies­sa Ty­ly­pah­kaan. Vol­de­mort kan­nat­ta­ji­neen hyökkää vel­ho­jen ikiai­kai­seen opi­nah­joon an­ta­maan Har­ry Pot­te­ril­le ar­mo­nis­kun.
Toi­siaan vas­tus­ta­mat­to­mas­ti puo­leen­sa vetävät ve­ri­vi­hol­li­set Vol­de­mort ja Pot­ter tais­te­le­vat Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa ai­kaa vas­taan. Pi­meän vel­ho on va­ras­ta­nut Dumb­le­do­ren vii­mei­seltä le­po­si­jal­ta sel­ja­sau­van aseek­seen, mut­ta riittääkö se va­li­tun tei­ni­vel­hon pysäyttä­mi­seen? Eh­tiikö Har­ry löytää ja tu­ho­ta kaik­ki hir­nyr­kit, joi­hin pi­meän vel­ho on sie­lun­sa ja voi­man­sa ja­ka­nut? Ja missä ja mikä on vii­mei­nen hir­nyrk­ki? Vai on­ko se sit­ten­kin ku­ka?
Par­haat fil­mi-Pot­te­rit teh­tiin sar­jan kes­ki­vai­heil­la, Al­fon­so Cua­ro­nin oh­jaa­mas­sa Az­ka­ba­nin van­gis­sa (2004) ja Mi­ke Newel­lin Lie­keh­tivässä pi­ka­ris­sa (2005). Vii­mei­sissä elo­ku­va­jak­sois­sa Row­lin­gin idea­run­saus jää kyp­syt­te­lemättä ja juo­nen pät­kiessä suu­ri ta­ri­na kär­sii. Var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa­kin mo­net kek­sinnöt, ku­ten hir­nyrk­kikätköt ja vii­mei­sen kir­jan ni­mi­tee­man mer­ki­tyk­set, vai­kut­ta­vat val­ko­kan­kaal­le siir­re­tynä hätä­rat­kai­suil­ta. Es­tei­den ja rat­kai­su­jen ris­tiaal­lo­kos­sa ei ai­na lo­giik­ka näy. Juon­ta pu­no­taan ja hah­mo­ja sekä uut­ta rek­vi­siit­taa ve­detään kuin tai­ku­rin­ha­tus­ta.
Mut­ta par­haim­mil­laan Row­lin­gin psy­ko­lo­gi­nen ta­ju ja sar­jaa kan­nat­te­le­vat, pitkäjän­tei­set tee­mat tu­le­vat to­ki esil­le ha­ja­nai­ses­sa­kin elo­ku­va­ver­sios­sa. Kir­jai­li­ja­han ei ole pei­tel­lyt edeskäy­piään: C.S. Lewi­sin Nar­nian ja J.R.R. Tol­kie­nin Sor­mus­ten her­ran vai­kut­tei­ta. Toi­saal­ta se mikä kir­jas­ta luet­tu­na viehättää, ei välttämättä toi­mi elo­ku­val­li­ses­ti. Kun Vol­de­mor­tin pi­meä ar­mei­ja jät­tei­neen hyökkää Ty­ly­pah­kan muu­reil­le ja haar­nis­koi­dut var­ti­ja­pat­saat aloit­ta­vat puo­lus­tus­tais­te­lun, muis­tam­me näh­neem­me vas­taa­vaa muis­sa fan­ta­sia­seik­kai­luis­sa – ja pa­rem­min­kin teh­tynä.
Ai­kui­sek­si kas­va­nut Da­niel Radc­lif­fe on pan­tu pal­jon var­ti­jak­si. Har­ry Pot­te­ri­na Radc­lif­fe on mel­ko jäh­meä pää­hen­kilö, osin va­li­tun vii­tan ras­kau­des­ta joh­tuen. Radc­lif­fen sel­viy­ty­mi­nen perä­ti kah­dek­san fil­mi­saa­gan seik­kai­luis­sa, hu­mo­ris­tis­ten yk­si­tyis­koh­tien pil­kut­taes­sa poh­jim­mil­taan traa­gis­ta ta­ri­naa, on sil­ti kun­nioi­tet­ta­va työ­voit­to ja la­jit­te­lu­ha­tun­nos­ton ar­voi­nen saa­vu­tus nuo­rel­le näyt­te­lijäl­le.
Kieh­to­va, kau­nis ja fik­su Em­ma Wat­son Her­mio­ne­na sekä vel­jel­li­sen us­kol­li­nen ja haus­ka Ru­pert Grint Ro­ni­na eivät päätös­jak­sos­sa eh­di saa­da tul­kin­toi­hin­sa ki­pinää. Ympä­rillä sat­tuu ja ta­pah­tuu niin pal­jon elo­ku­van­te­kijöitä enemmän kiin­nos­ta­vaa. On­nek­si sentään Dra­co Mal­foyl­le väläy­tetään hen­ki­sen kas­vun mah­dol­li­suut­ta. Lui­hui­sen il­keän kiu­saa­ja­hah­mon kään­ty­mys on­kin sar­jan kiin­toi­sim­pia ai­hioi­ta, mut­ta Tom Fel­to­nin roo­li jä­tetään liian pas­sii­vi­sek­si ja sen po­ten­tiaa­li enimmäk­seen käyttämättä. Saar­re­tus­sa kou­lus­sa op­pi­lai­den neu­vot­to­mat ri­vit tuo­vat fil­miin ta­ha­ton­ta­kin ko­miik­kaa, kun köm­pelön avut­to­mat kou­lu­lai­set näyttävät kuin seu­rannäyttämöltä reväis­tyiltä har­ras­ta­jil­ta. Suur­ten lin­jo­jen ve­to toi­min­nan ja efek­ti­myrs­kyn pa­ris­sa on vie­nyt oh­jaa­ja Ya­te­sin ajan ja tiuk­kaa hen­kilöoh­jaus­ta kai­paa­vat nuo­ret si­vuo­sa­ne­sittäjät ja sta­tis­tit jäävät ryh­tiä vail­le. Kuo­le­man var­je­lus­ten toi­ses­sa osas­sa nuo­ri­sol­ta huo­mion vievät­kin van­hat tu­tut täh­ti­roo­lit, vaik­ka yk­sittäi­siä yllä­tyk­siä ju­nio­ri­tii­mi­kin tar­joi­lee, kun Ne­vil­le Long­bot­tom il­mes­tyy ta­ri­naan Ty­ly­pah­kan seinän­ko­los­ta.
Ralph Fien­nes mel­las­taa Vol­de­mor­ti­na vii­mein­kin pidäk­keittä. En­simmäi­sissä elo­ku­vis­sa pe­los­ta ja kun­nioi­tuk­ses­ta ni­mettömäk­si jää­nyt, Kiel­le­tyssä metsässä lui­ker­ta­va pa­ha oli kau­his­tut­ta­vim­mil­laan, mut­ta nyt Fien­ne­sin kal­tai­nen mes­ta­rinäyt­te­lijä ot­taa kon­na­ku­nin­kaa­na vai­vat­ta näyttämön hal­tuun. Suu­ren­moi­nen Mic­hael Gam­bon il­miin­tyy hän­kin ku­viin kuin uu­des­ti syn­ty­neenä. Toi­si­naan Prin­ses­sa-tee­pus­sien värs­syjä muis­tut­ta­vat Row­lin­gin mie­telmät kuu­los­ta­vat brit­ti­tai­tu­rin suus­sa Sha­kes­pea­ren su­losä­keiltä. Gam­bo­nin ka­ris­ma kan­taa hil­jai­sim­mis­sa­kin koh­tauk­sis­sa, ku­ten su­mui­sek­si tai­vaal­li­sen rau­han au­kiok­si muut­tu­neel­la King’s Cros­sin ju­na-a­se­mal­la.
Päätök­sessä mo­ni ra­kas­tet­tu tyyp­pi nähdään pitkästä ai­kaa tai uu­des­sa va­los­sa. Opet­ta­ji­na Jim Broad­ben­tin Ho­ra­tius Kuh­nu­sar­vio ja Em­ma Thomp­so­nin Si­byl­la Pu­nur­mio Ty­ly­pah­kan vel­ho­kan­san­kynt­tilöinä vain vi­lah­ta­vat — var­mas­ti kal­liik­si tul­leis­sa ko­ris­te­roo­leis­sa. Sen si­jaan Weas­leyn äi­tinä Ju­lie Wal­ter saa soo­lon­sa koh­da­tes­saan He­le­na Bon­han Car­te­rin vas­tus­ta­mat­to­man Bel­lat­rix-il­ki­myk­sen. Ve­te­raa­ninäyt­te­lijä Mag­gie Smit­hin Mi­ner­va Mc­Gar­mi­va nau­tis­ke­lee pan­nes­saan ka­pu­loi­ta pa­han rat­tai­siin. Ja pie­neen näyttäy­ty­mi­seen tuo­mit­tu Da­vid Thew­lis saa sentään Re­mus Lu­pi­ni­na lau­sua puo­lus­tus­tais­te­lun muis­tet­ta­vim­man miet­teen: — On­nis­tu­mi­nen riip­puu va­kau­muk­sen laa­dus­ta, ei seu­raa­jin run­sau­des­ta.
Li­ly Pot­ter, kaik­kien vel­ho­las­ten äi­tien äi­ti, nähdään vii­mein kun­non lä­hi­ku­vis­sa. Ge­ral­di­ne So­mer­vil­len hen­kilöimänä Li­ly on­kin suu­ren­moi­nen lä­hes sa­nat­to­mas­sa­kin roo­lis­sa. Ei ih­me, että hah­mo eh­ti ly­hyen elämänsä ai­ka­na lii­kut­taa niin mo­nia Ty­ly­pah­kan sydä­miä. Näyt­te­lijä So­mer­vil­le muis­te­taan vuo­sien ta­kaa Fitz rat­kai­see –­po­lii­si­sar­jan nai­set­sivä Pen­ha­li­go­ni­na. Ken­ties sen roo­lin rii­pai­se­va poh­ja­vi­re an­taa Li­ly Pot­te­ril­le­kin pie­nen, kos­ket­ta­van lisä­vi­vah­teen.
Ja ku­ka­pa oli­si us­ko­nut, mil­lai­nen elämää suu­rem­pi san­ka­ri Ne­vil­le Long­bot­to­min vel­ho­kou­lu­kiu­sa­tus­ta luu­se­ris­ta päätös­ta­ri­naan ke­hit­tyy? Matt­hew Lewis saa vii­mein soo­loil­la hen­gen­nos­tat­ta­va­na pa­lo­pu­hu­ja­na, Bru­ce Wil­li­sin ta­pai­se­na toi­min­ta­san­ka­ri­na räjäh­te­levällä sil­lal­la – sitä lois­to­koh­taus­ta oli­si voi­nut ke­hiä pal­jon pi­tempään­kin – ja hui­pen­taa­pa poi­ka roo­lin­sa vieläpä lop­pu­tais­ton rat­kai­si­ja­na.
Al­kupään kir­jat ää­neen lu­ke­nee­na ihas­tuin eni­ten Se­ve­rus Kal­ka­rok­sen synkkään hah­moon. Alan Rick­ma­nin fil­mi­tul­kin­nas­sa Ty­ly­pah­kan opet­ta­jis­ta ty­lyin on ta­run yli­voi­mai­ses­ti kiin­nos­ta­vin hen­kilö. Vii­tas­saan po­see­raa­vas­sa, liik­ku­mat­to­mas­sa hah­mos­sa on ar­voi­tuk­sel­lis­ta, ve­toa­vaa mag­ne­tis­mia. Pat­sas­te­le­van pidät­tyvä, sa­no­ja nau­tin­nol­li­sen alen­tu­vas­ti suus­taan pu­dot­ta­va Kal­ka­ros on var­ma ar­vos­taan. Eikä hän pelkää ketään, edes Vol­de­mor­tia. Har­ryä hän kyllä in­hoaa, mut­ta ku­ten pal­jas­tuu, var­sin in­hi­mil­li­sestä syystä. Se­ve­ruk­sen hah­mon ris­ti­rii­tai­suus on kut­kut­ta­va, mieltä kieh­to­va mys­tee­ri. Roo­lin hui­pen­nus, kaik­kia Kal­ka­rok­sen ja Rick­ma­nin fa­ne­ja var­mas­ti tyy­dyttävä täyt­ty­mys, koe­taan vii­mein Var­je­lus­ten kak­ko­so­sas­sa. Sar­jan myötä vi­rin­neet aa­vis­te­lut hah­mon mer­ki­tyk­sestä ja tämän lo­jaa­li­suu­den suun­nas­ta saa­vat kau­niin ja kos­ket­ta­van vah­vis­tuk­sen.
Kal­ka­rok­sen, Dumb­le­do­ren ja Har­ryn vii­mei­nen koh­taa­mi­nen on­kin Pot­ter-sar­jan iki­muis­toi­nen Darth Va­der/­Lu­ke Skywal­ker-het­ki. Voi­man­sa tun­nos­sa Kal­ka­ros on ol­lut Ty­ly­pah­kan fan­ta­sianäyttämön oop­pe­ra­dii­va ja he­vi­rocktäh­ti. Kun hän vii­mein sor­tuu, saa kat­so­ja pu­ser­taa silmä­kul­mas­taan muu­ta­man kyy­ne­leen, so­pi­vas­ti 3D-la­sien suo­jas­sa.
J.K. Row­ling on jos­kus väläyttä­nyt mah­dol­lis­ta jat­koa tei­ni­vel­ho­san­ka­reil­leen. Tus­kin hän ihan tur­han täh­den on äs­kettäin kir­jal­lis­ta agent­tiaan­kaan vaih­ta­nut. Var­je­lus­ten päätök­sen nä­kymä yh­deksän­tois­ta vuo­den jäl­kei­sestä sees­ty­neestä ti­lan­tees­ta – kes­ki-ikään eh­ti­neistä Har­rys­ta, Her­mio­nes­ta ja Ro­nis­ta vai­moi­neen ja ju­naan saa­tet­ta­vi­ne jäl­ki­kas­vui­neen — voi­si ol­la juu­ri se väläh­dys tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta. Al­ka­vat­ko synkät, pi­meät pil­vet taas kerään­tyä Ty­ly­pah­kan yl­le, kun koit­taa se kah­des­kym­me­nes vuo­si? Lyödäänkö ve­toa? On­nek­si kun­nia­nar­voi­san vel­ho­kou­lun uu­si par­tio­vuo­si­ker­ta on ai­na val­mii­na.
Sekä Nar­nia-sar­ja että Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta myötäi­livät Kris­tuk­sen kär­si­mys­tietä ja uh­rau­tu­mis­ta pii­nal­li­suu­teen saak­ka. Har­ry Pot­te­ril­la on Kuo­le­man var­je­luk­sis­sa on­nek­si mu­ka­na el­py­mys­ki­vensä. Ja kir­jai­li­ja Row­lin­gil­la ymmär­rystä, että lii­ka kuo­le­mi­nen ei ole ter­veel­listä, sa­duis­sa­kaan.
Hap­py End! (HB)

Kuva, ääni & ekstrat

Laadukas kuva ja ääniraita tarjoavat odotetun elämyksen ja tukevat kerrontaa hienosti, vaikka referenssitasolla ei aivan liikutakaan. Kolmella levyllä: 3D-, BD- ja ekstralevyt. Lisäksi digikopio. 3D-version ja peruskuvan elämyseroihin palataan, kun oikeat johdot saadaan asennettua soittimen, vahvistimen ja television pyhään kolmiyhteyteen. Ekstroissa maximun movie code, joka antaa lisäinfoa elokuvan kulun aikana ja mm. esittää poistetut kohtaukset oikeaan aikaan. Dokumenteissa 3 min. näyttelijöiden jäähyväisiä, 53 min. kirjailija J.K. Rowlingin haastattelu, 85 min. dokumentit ja 7 min. poistettuja kohtauksia. (PS)
10/11/2011
10/11/2011

Tekijät

Ohjaaja: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe Emma Watson Rupert Grint Alan Rickman Ralph Fiennes
Tarina: Steve Kloves (J.K. Rowlingin romaanista)
Kuvaus: Eduardo Serra
Musiikki: Alexandre Desplat
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2021 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy