Ta­lo­kau­hun ruu­mi­sark­ku on myllät­ty hie­kois­taan ylös sa­to­ja ja taas sa­to­ja ker­to­ja. ”­Ve­ne­zue­lan en­simmäi­senä kau­hue­lo­ku­va­na” mark­ki­noi­ta­va The Hou­se at the End of Ti­me kuo­pii vii­mei­set san­nat ar­kun päältä. Huo­li­mat­ta har­vi­nai­ses­ta syn­ty­perästään, la­ji­tyy­pil­le se ei esit­te­le kui­ten­kaan mitään uut­ta.

Ta­los­sa mu­hii pa­ha, se sel­vi­tetään joh­dan­non ai­ka­na. Pa­han pe­riy­ty­mi­nen ja siir­ty­mi­nen su­ku­pol­vil­ta tai asuk­kail­ta toi­sil­le on tässä kau­hue­lo­ku­van ala­la­jis­sa kir­jaa­ma­ton sääntö. Siitä ei poi­ke­ta tämänkään ta­lon sa­ta­vuo­tis­ta his­to­riaa avat­taes­sa. Ai­ka­kau­sien yh­dis­te­ly ja us­kon­nol­li­set viit­tauk­set en­nus­tuk­si­neen kul­ke­vat rin­nal­la. Keh­no kä­si­kir­joi­tus dia­lo­gei­neen ei pe­las­tu pie­nillä vi­suaa­li­sil­la on­nis­tu­mi­sil­la. Se­ka­vas­ti som­mi­tel­luil­la ku­vauk­sel­li­sil­la rat­kai­suil­la ve­ny­tetään koh­tauk­sia. Lop­pu­tu­lok­ses­sa se nä­kyy ar­mot­ta löy­hyy­tenä, se­kun­ti­kel­los­sa yli­pi­tuu­te­na.

Night Vi­sions –­fes­ti­vaa­li esittää elo­ku­van An­dor­ran sa­lis­sa lauan­tai­na 18.4. (VA)