Fass­bin­de­rin ka­no­nin en­simmäi­nen iso teos pa­nee miet­timään Ing­mar Berg­ma­nin töitä. Ku­vauk­set on tuo­tu teat­te­ri­mai­seen la­vas­tei­siin, tässä ta­pauk­ses­sa suu­ren muo­ti­suun­nit­te­li­jan atel­jee­bu­doaa­riin. Nais­ten vä­li­set duo­kes­kus­te­lut vievät asiaan eteenpäin.

Ol­laan ek­sis­ten­tia­lis­min yti­messä. Ei lie­ne ih­me, että Berg­man ha­lu­si elo­ku­va­ta Sak­sas­sa. Sak­sa­lai­nen on tun­ne-elämältään kylmä maa, mut­ta Suo­mes­ta se eroaa siinä, että sen his­to­ria on täynnä fi­lo­so­fe­ja. Ta­val­laan elo­ku­va ku­vaa tätä.

Fass­bin­de­rin elo­ku­vil­le omi­nai­ses­ti, ja ek­sis­ten­tia­lis­mia si­vu­ten, kat­so­ja ko­kee yk­silönä de­ja­vu-il­miön jos­tain, jon­ka on it­se ko­ke­nut. Mi­nun­kin isä­ni on teh­nyt työ­ka­lu­ja työk­seen. Hä­nen avio­liit­ton­sa oli on­ne­ton. Hän­kin vei lap­sen­sa pit­kil­le pyörä­ret­kil­le, jot­ka tun­tui­vat ra­sit­ta­vil­ta, kos­ke niil­le oli pak­ko läh­teä. Sen sy­vemmäl­le ei näissä yh­tymä­koh­dis­sa sentään tällä ker­taa mennä.

Les­bo­ta­ri­nan al­la on he­te­ro­pa­ri­suh­teen ”­ku­ka ra­kas­taa enemmän, hä­viää” –­leik­ki, jo­ka saa jul­maa vääntöä mus­ta­suk­kai­suu­des­ta. Oh­jaa­ja liittää mu­kaan vielä ra­sis­min, kun nuo­rem­pi nai­sis­ta ke­huu van­hem­mal­le kyl­tymättömästä yöstä iso­ka­lui­sen mus­tan mie­hen kans­sa.

Bi­sek­suaa­li­na Fass­bin­der oli kuin mo­lem­piin suun­tiin kat­so­va Ja­nus, jol­le fi­lo­so­fian his­to­ria on tär­keä. Tämä­kin lo­pul­ta osoit­tau­tuu puh­das­piir­tei­sek­si nar­sis­min ku­vauk­sek­si. In­to­hi­moi­nen rak­kaus on lo­pul­ta tu­hoa­vaa omis­tus­ha­lua ja ää­rimmäistä hyväk­sy­tyk­si­tu­le­mi­sen kai­puu­ta. Ei ih­me, että sa­na rak­kaus ai­heut­taa mo­nil­le kau­hun­se­kai­sia vä­ris­tyk­siä.

Myös freu­di­lai­nen ”­syytä äi­tiä” –o­pin­kap­pa­le vi­lah­taa hie­no­va­rai­ses­ti, kun muo­ti­ku­nin­ga­tar mai­nit­see van­hem­pan­sa ih­mi­sinä, jot­ka opet­ti­vat hä­net pal­vo­maan kau­neut­ta elämässä. Toi­sen ker­ran äi­ti kerjää muu­ta­maa ton­nia Mia­min ku­lui­hin­sa.

O­man tyttä­ren tu­lo elo­ku­van kes­kivä­lillä tuo rea­lis­ti­sen ta­son, kos­ka yh­dessä huo­nees­sa tai­ten teh­tyyn draa­maan il­mes­tyy en­simmäi­nen ta­sa­pai­noi­nen ih­mi­nen. Toi­sin sa­noen toi­voa­kin on.