Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Lainsuojattomat

The Long Riders 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1980Kesto: 96 minuuttia
Julkaisija: Future FilmKuva:
Anamorfinen 1.85*
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 88410EAN: 6416548537511

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Elokuva

Vuo­det ovat ol­leet ar­mol­li­sia Wal­ter Hil­lin pank­ki­ros­vois­ta ker­to­val­le län­ne­ne­lo­ku­val­le.

Vuo­det ovat ol­leet ar­mol­li­sia Wal­ter Hil­lin pank­ki­ros­vois­ta ker­to­val­le län­ne­ne­lo­ku­val­le. Ai­na­kaan mi­nuun Jes­se Ja­me­sin jen­gin ta­ri­na ei en­si-il­tan­sa ai­kaan kesällä 1980 teh­nyt ih­meempää vai­ku­tus­ta: fil­mi tun­tui ko­meas­ti ku­va­tul­ta mut­ta pin­nal­li­sel­ta – niin kuin useim­mat Wal­ter Hil­lin elo­ku­vat sitä en­nen ja sen jäl­keen.
Nyt näh­tynä Lain­suo­jat­to­mat on kyp­sy­nyt kuin van­ha vii­ni. Ai­na­kin ver­rat­tu­na pa­rin vuo­den ta­kai­seen And­rew Do­mi­ni­kin pitkä­ni­mi­seen – Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha pel­ku­ri Ro­bert For­din toi­mes­ta — ja teennäi­seen ver­sioon, tämä Jes­se Ja­mes-ta­ri­na ve­toaa suo­ruu­del­laan, puo­li­tois­ta­tun­ti­sel­la kom­pak­tiu­del­laan ja näyt­te­lijöinä toi­mi­van perä­ti neljän vel­jes­pa­rin kes­kinäi­sellä no­kit­te­lul­la.
Lain­suo­jat­to­mat on­kin Wal­ter Hil­lin pä­te­vim­piä suo­ri­tuk­sia. 1800-lu­vun lo­pun ja Yh­dys­val­tain sisäl­lis­so­dan jäl­kei­nen le­vo­ton ai­ka­kau­si vä­lit­tyy Ric Wai­ten täy­teläi­sissä ku­vis­sa. Pank­ki­ryöstö- ja ase­tais­to­koh­tauk­sis­sa Hill ei ole mikään Hur­jan jou­kon Sam Pec­kin­pah, mut­ta hi­das­tuk­sia ja il­ma­len­to­ja säestävä, sur­rea­lis­ti­sek­si ko­ros­tet­tu he­vos­ten hir­nun­ta ja luo­tien ujel­lus luo­vat vai­kut­ta­vaa elekt­ro­nis­ta tu­hon sin­fo­niaa, jon­ka kai­ken kuk­ku­rak­si kruu­naa Ry Coo­de­rin au­tent­ti­se­no­loi­nen folk.
Ky­seessä on tie­tys­ti sa­ma van­ha to­si­ta­ru, ”­Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha pel­ku­ri Ro­bert For­din toi­mes­ta”. Vuo­si­na 1921-2007 Jes­se Ja­me­sis­ta on teh­ty 25 elo­ku­vaa. Ai­kai­sem­mis­ta tul­kin­nois­ta poi­ke­ten Wal­ter Hill ei py­ri Lain­suo­jat­to­mis­sa niinkään ”­pai­na­maan le­gen­daa”, eli te­kemään kau­nis­tel­tua san­ka­ria pank­ki­ryöstäjästä. Niinhän te­ki Hen­ry Kin­gin sinänsä vetävä Hol­lywood-ver­sio Jes­se Ja­mes, suu­ri seik­kai­li­ja (1939), jos­sa Ty­ro­ne Power Jes­senä esit­te­li ros­von ja tap­pa­jan san­ka­ri­na, Ro­bin Hoo­din tai Zor­ron ta­pai­se­na oi­keus­tais­te­li­ja­na. Sa­ma lin­ja jat­kui kos­to­ta­ri­nas­sa Frank Ja­me­sin pa­luu (1940), jos­sa Ja­me­sin jen­gin vel­jes­sar­jas­ta Frank Ja­mes tu­li kos­ta­maan Jes­sen kuo­le­man. Fritz Lan­gin oh­jaa­ma The Re­turn of Frank Ja­mes on Hen­ry Fon­dan, Ge­ne Tier­neyn, Jac­kie Coo­pe­rin ja kon­na­roo­lin John Car­ra­di­nen täh­dittämänä näistä le­gen­da­ver­siois­ta kieh­to­vin. Sekä Lan­gin että Nic­ho­las Rayn myö­hemmät ver­siot käyt­tivät elo­ku­vis­saan jon­kin ver­ran van­haa ma­te­riaa­lia Kin­gin oh­jaa­mas­ta seik­kai­lu­ver­sios­ta.
Nic­ho­las Ray pyr­ki ker­to­maan to­si­ta­ri­nan mah­dol­li­sim­man tar­kas­ti elo­ku­val­lis­ta ker­ron­ta­va­paut­ta unoh­ta­mat­ta elo­ku­vas­saan Jes­se Ja­mes (T­he True Sto­ry of Jes­se Ja­mes, 1957). Kiin­nos­ta­vas­ti taus­toit­ta­va ja Ja­me­sin vai­heet per­he­ta­ri­na­na avaa­va Rayn tul­kin­ta on oh­jaa­jan mo­nien elo­ku­vien ta­paan täy­teläi­nen, mut­ta jää ko­ko­nai­suu­te­na kal­va­kak­si. Suu­rin syy on ehkä liian kau­niis­sa pää­pa­ris­sa. Ro­bert Wag­ner Jes­senä ja Jeff­rey Hun­ter Frank-vel­jenä ovat sym­paat­ti­sia ja kos­ket­ta­via­kin, mut­ta heiltä puut­tuu sitä sy­vempää ka­ris­maa, jo­ka ker­toi­si enemmän näistä ää­rimmäi­sen elämän­ta­van va­lin­neis­ta mie­histä. Ja­me­sin jen­gi jää tässä, ta­ri­nan oop­pe­ra­mai­sim­mas­sa ver­sios­sa – jos­sa jo en­nen Lain­suo­jat­to­mia nähdään myö­hem­min uu­swes­ter­nien ja spa­get­tilänkkä­rei­den va­kio­ku­vas­toon liit­tyvät pitkä­hel­mai­set ta­kit — pa­ra­dok­saa­li­ses­ti yhtä kas­vot­to­mak­si kuin And­rew Do­mi­ni­kin vii­mei­simmässä te­ko­hen­gi­tyk­sessä ta­ri­nal­le: Brad Pitt Jes­senä ja Ca­sey Aff­leck pettäjä Bob For­di­na oli­vat Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­has­sa (2007) kum­mal­li­sen elot­to­mia, ken­ties näyt­te­lijöi­den um­mik­ko­mai­sen me­to­dinäyt­te­le­mi­sen ja Do­mi­ni­kin klii­ni­sen, etään­nyttävän, ku­val­li­ses­ti mah­ti­pon­ti­se­na ko­mei­le­van oh­jauk­sen seu­rauk­se­na.
Myös Sa­muel Ful­ler on oh­jan­nut ai­hees­ta: Yk­sinäi­nen seik­kai­li­ja (I Shot Jes­se Ja­mes, 1949) ker­too ta­ri­nan Bob For­din näkö­kul­mas­ta – va­li­tet­ta­vas­ti en ole tätä Ful­le­ria näh­nyt.
C­lay Coun­tys­sa, Mis­sou­ris­sa syn­ty­nyt Jes­se Ja­mes (1847-1882) kuu­lui vel­jensä kans­sa Yh­dys­val­tain sisäl­lis­so­das­sa ter­ro­ri­soi­vaan etelä­val­tioi­den sis­si­jouk­koon, jo­ta joh­ti pa­ha­mai­nei­nen Wil­liam Quant­rill. Kym­men­vuo­ti­ses­sa ak­tii­vi­ses­sa ryös­te­lyssään 1866 — 1876 Ja­mes-Youn­ger -jen­gi käyt­ti so­das­sa op­pi­maan­sa ge­ril­la­tak­tiik­kaa hyväk­seen. Vuon­na 1876 Min­ne­so­tas­sa North­fiel­din pank­kia ryöstäessään jen­gi sai pa­has­ti kyn­sil­leen, kun epäon­ni­ses­sa yri­tyk­sessä suu­ri osa jen­giläi­sistä am­mut­tiin tai jou­tui van­gik­si. Ja­me­sin vel­jes­ten ri­kos­put­ki päät­tyi vuon­na 1882, kun Jes­sen jen­giin kuu­lu­nut juu­das, Ro­bert ”­Bob” Ford palk­kion toi­vos­sa am­pui Ja­me­sin ta­kaapäin tämän ko­ti­ta­los­sa St. Jo­sep­his­sa, Mis­sou­ris­sa.
Wal­ter Hil­lin elo­ku­va ei piirrä yhtä suur­ta kaar­ta kuin Nic­ho­las Rayn fil­mi. Lain­suo­jat­to­mat – al­ku­peräi­nen ni­mi The Long Ri­ders oli aiem­min käy­tet­ty ni­mi lain­suo­jat­to­mis­ta – syök­syy ta­ri­nan kes­kel­le ”in me­dias res” ja tar­joi­lee vä­littömän tun­tui­sia pa­la­sia Ja­me­sin vel­jes­ten ri­kol­li­selämän kiih­keim­mistä vai­heis­ta. Sisäl­lis­so­dan men­nei­syy­teen vain vii­ta­taan, mut­ta mu­kaan on otet­tu tie­ten­kin tär­keimmät kään­teet.
Vuon­na 1874 pal­kat­tiin Ja­mes-Youn­ge­rin jen­giä hil­lit­semään Pin­ker­to­nin kuu­lu et­sivä­toi­mis­to, jo­ka oli eri­kois­tu­nut kau­pun­ki­mai­seen ri­kol­li­suu­teen. Myös Lain­suo­jat­to­mis­sa vel­jes­rois­to­jen vas­ta­voi­ma­na esiin­tyy fil­min puo­les­savä­lin ku­vaan as­tu­va Al­lan Pin­ker­ton (Wil­liam Tray­lor), et­sivä­toi­mis­ton pe­rus­ta­ja ja joh­ta­ja. Pin­ker­to­nin käs­kystä Ja­me­sit yri­tet­tiin sa­vus­taa ulos ko­ti­ta­los­taan. Jes­se ja Frank eivät kui­ten­kaan ol­leet ko­to­na. Tu­li ai­heut­ti räjäh­dyk­sen, jos­sa Jes­se Ja­me­sin äi­ti Ze­rel­da (F­ran Ryan) in­va­li­di­soi­tui ja nuo­ri ve­li­puo­li kuo­li. (E­lo­ku­vas­sa pu­hu­taan 15-vuo­tiaas­ta ke­hi­tys­vam­mai­ses­ta, mut­ta to­del­li­suu­des­sa ky­se oli 9-vuo­tiaas­ta nor­maa­lis­ta lap­ses­ta.)
Lain­suo­jat­to­mien hui­pen­nus koe­taan hur­jas­sa Nort­field Min­ne­so­tan First Na­tio­nal Ban­kin ryöstöy­ri­tyk­sessä. Koh­tauk­ses­sa kuul­laan ruot­sia ja on­pa teks­tittäjä kääntä­nyt jen­giläis­ten hauk­ku­mat kau­pun­ki­lais­ta­vik­set ”s­ve­du­pel­leik­si” – mikä poh­jaa to­del­li­suu­teen, sillä suo­ma­lais­ten siir­to­lais­ten lisäk­si van­haan Ame­rik­kaan muut­ti pal­jon muis­ta­kin poh­jois­mais­ta. Ryöstö­ti­lan­teen to­del­li­suu­teen pe­rus­tuu se, että pank­ki­vir­kai­li­ja kieltäy­tyy avaa­mas­ta pank­ki­hol­via ai­ka­luk­koon ve­do­ten – tiettäväs­ti hän oli­si voi­nut sen tehdä – ja jou­tuu ur­heu­des­taan ti­lil­le rauk­ka­mais­ten ryöstä­jien me­nettäessä malt­tin­sa. Myös kau­pun­ki­lai­set ovat huo­man­neet ryöstöai­keis­sa ja­kaan­tu­neet jen­giläi­set ja ryh­tyvät aseel­li­seen vas­ta­rin­taan. Ja­me­sien täy­tyy peräy­tyä il­man saa­lis­ta ja seu­ran­nees­sa ris­ti­tu­les­sa kak­si jou­kos­ta kuo­lee ja mo­ni jou­tuu lo­pul­ta haa­voit­tu­nee­na van­gi­tuik­si. Jes­se ja Frank jättävät pää­jou­kon ja jat­ka­vat mat­kaa.
Jes­sen mat­kan pää ku­va­taan to­si­seik­ko­jen ta­paan, niin kuin aiem­mis­sa­kin Ja­mes-tul­kin­nois­sa. Eri ver­siois­sa For­din vel­jek­set jo­ko asu­vat Jes­sen ja hä­nen vai­mon­sa Zeen uu­des­sa ko­dis­sa St. Jo­sep­hin pik­ku­kau­pun­gis­sa, tai tu­le­vat vie­rai­lul­le neu­vot­te­le­maan uu­sis­ta ryöstö­kei­kois­ta. Pie­niä ero­ja nähdään siinä, missä vai­hees­sa Jes­se luo­puu re­vol­ve­ri­vyöstään – mu­ka­vuus­syistä tur­val­li­se­no­loi­ses­sa ti­lan­tees­sa tai ol­lak­seen herättämästä kau­pun­ki­lais­ten huo­mio­ta – ja nous­tes­saan koh­ta­lok­kaal­la het­kellä tuo­lil­le tai vain kä­vel­len seinän vie­reen suo­ris­ta­maan tau­lua (tai pyyh­kimään siitä pö­lyt). Jo­ka ta­pauk­ses­sa pel­ku­ri Ro­bert For­din het­ki on tul­lut, kun pelät­ty jen­gi­joh­ta­ja kääntää aseet­to­ma­na selkänsä.
Sa­muel Ful­le­rin ver­sio I Shot Jes­se Ja­mes oli­si kiin­nos­ta­vaa nähdä – se löy­tyy ul­ko­mai­sel­ta dvd-le­vyltä. Siinä seu­ra­taan il­mei­ses­ti tar­kem­min For­din vel­jes­ten vai­hei­ta sa­la­mur­han jäl­keen. For­dit ni­mittäin esit­tivät myö­hem­min la­val­la esi­tystä Jes­se Ja­me­sin sur­man re­konst­ruk­tio­na, viih­teek­si le­gen­dak­si nous­seen pank­ki­ros­von vii­me vai­heis­ta kiin­nos­tu­neel­le suu­rel­le yleisöl­le. (Myös Lan­gin Frank Ja­me­sin pa­luu ja Do­mi­ni­kin Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha si­vua­vat ai­het­ta ja niissä­kin Bob For­dil­la on mer­kittävä roo­li.) Me­dia ja show kuu­lui jo tuol­loin ku­vaan ja myös Jes­se Ja­mes käyt­ti jul­ki­suut­ta hyväk­seen ja suo­si näyttä­viä tem­pauk­sia. Jes­se oli yh­teis­työssä leh­ti­mies­ten kans­sa ja hä­nen kir­jeitään pai­net­tiin leh­tiin. Niissä hän esiin­tyi etelä­val­tioi­den asian jat­ka­ja­na. Wi­ki­pe­dia ker­too, että jol­la­kin ryöstö­kei­kal­la Ja­mes-Youn­ge­rin jen­gi jo­pa pu­keu­tui kiel­le­tyn Ku Klux Kla­nin kaa­pui­hin.
Ny­ky­kat­san­nos­sa Lain­suo­jat­to­mien viehättä­vyys pe­rus­tuu kierrä­tystä kestävän ta­ri­nan ja an­siok­kaan ku­vausjäl­jen lisäk­si ja en­nen muu­ta ka­me­ran koh­tee­na ole­vien näyt­te­lijä­vel­jes­sar­jo­jen yh­teis­pe­liin. Ke­nestäkään heistä ei nous­sut esiin suur­ta sta­raa – Den­nis Quaid nuo­rem­pa­na oli ehkä lä­hinnä. Kaik­ki oli­vat hy­viä tai ai­na­kin pä­te­viä näyt­te­lijöitä, mut­ta ka­ris­ma tai ky­vyt eivät riittä­neet tai täh­tien asen­not ol­leet suo­tui­sia, jot­ta pitkä­kes­toi­nen mer­kittäväm­pi ura oli­si tul­lut ky­sy­myk­seen. Tästä joh­tuen Lain­suo­jat­to­mat näyttävät tuo­reil­ta, Ja­me­sin jen­giä luon­neh­ti­vi­na juu­ri so­pi­vas­ti ai­ko­jen ta­kaa esiin kai­ve­tuil­ta kas­voil­ta, joi­ta lii­ka esilläo­lo tai naa­man­ku­lu­mi­nen ei ole pääs­syt pi­laa­maan.
E­lo­ku­van ai­hees­ta joh­tuen tiet­ty pa­ha­mai­nei­suus ja vi­ku­ri­mai­suus­kin vain lisää us­kot­ta­vuut­ta. Tästä näyt­te­lijä­jou­kos­ta eittämättä lah­jak­kaim­mat elo­ku­vanäyt­te­lijät ovat Da­vid Car­ra­di­ne ja Ran­dy Quaid. Edel­li­nen on tun­net­tu siitä, että hän merk­ki­fil­mien – tai ai­na­kin merk­kioh­jaa­jien – töi­den (Va­pau­den ve­ri­nen lau­lu, 1972, Su­den­pesä, 1973, Pitkät jää­hyväi­set, 1973, Tämä maa on mi­nun, 1976, Käär­meen­mu­na, 1977, Kill Bill 1 & 2, 2003-4) ohel­la te­ki 228:n roo­lin­sa jou­kos­sa val­ta­van määrän ros­kaa­kin. Ve­te­raa­nin bi­sar­ri mat­kan pää Bang­ko­kis­sa 73-vuo­tiaa­na oli va­li­tet­ta­va ta­paus, mut­te il­mei­ses­ti Da­vid Car­ra­di­nen per­soo­naa ja hen­kilö­his­to­riaa tun­te­neil­le mikään yllä­tys, ku­ten Lain­suo­jat­to­mat-le­vyn lisä­ma­te­riaa­li­tie­dois­ta il­me­nee.
60-vuo­tias Ran­dy Quaid puo­les­taan on ol­lut vas­tikään ot­si­kois­ta omi­tui­sen käytök­sensä, Ka­na­daan pa­kon­sa ta­kia. Quaid väittää se­kopäi­ses­ti ja pak­ko­miel­tei­ses­ti, et­tei hä­nen hen­kensä ole tur­vas­sa, kos­ka ”­Hol­lywood Star Whac­ker” eli Hol­lywoo­din täh­tien­tap­pa­jat ovat hä­nen jäl­jillään saa­tuaan en­si hen­giltä niin Da­vid Car­ra­di­nen – jon­ka kans­sa hän näyt­te­li useam­mas­si­kin fil­missä — kuin Heath Led­ge­rin­kin… Ai­van kuin Car­ra­di­nen ää­rimmäi­syys – tai meillä Suo­mes­sa vaik­ka­pa Ol­li Saa­re­lan äk­ki­pi­kai­suus – Ran­dy Quai­din eris­kum­mal­li­suus ih­mi­senä ei mi­tenkään pie­nennä hä­nen osaa­mis­taan. Hän on Lain­suo­jat­to­mis­sa Clell Mil­le­rinä ai­van yhtä hyvä – ja ny­ky­tie­to­jen va­los­sa hy­vin per­soo­naan so­pi­vas­sa her­mo­roo­lis­sa – kuin hän oli tai­ta­va vaik­ka­pa Ra­fel­so­nin Saat­to­kei­kas­sa (1973) tai Ang Leen Bro­ke­back Moun­tai­nis­sa (2005).
Vaik­ka Den­nis Quai­dil­la, ny­kyi­sin 56, on Lain­suo­jat­to­mis­sa mel­keinpä vain si­vu­roo­li Ja­mes-Youn­ge­rin jen­gistä ero­tet­tu­na Ed Mil­le­rinä, on hän ehkäpä ni­mekkäimpänä jou­kos­ta pääs­syt dvd-le­vyn kan­teen par­haal­le pai­kal­le lä­hi­ku­vaan. Quaid on­kin oi­val­li­nen va­lin­ta nuo­rek­si, hur­jak­si ja ereh­tyväi­sek­si Mil­le­rin vel­jek­si, jo­ka kat­ke­roi­tuu, kun hä­net hylätään kon­na­po­ru­kas­ta, ja kun kai­ken kuk­ku­rak­si hän me­nettää mor­sia­men­sa Keith Car­ra­di­nen esittämäl­le kil­pa­ko­si­jal­le, Jim Youn­ge­ril­le. Den­nis Quaid te­ki muis­tet­ta­vim­mat roo­lin­sa 70-80-lu­vuil­la elo­ku­vis­sa Fil­la­ri­jen­gi (1979), Va­lio­jouk­ko (1983), Li­kai­set lah­juk­set (1986) ja Jer­ry Lee Lewi­si­na mu­siik­kie­lo­ku­vas­sa Great Balls of Fi­re (1989). Sen jäl­keen täh­ti­roo­lit hu­pe­ni­vat, mut­ta hän on teh­nyt 2000-lu­vul­la pa­luu­ta niin tai­teel­li­sem­mis­sa fil­meissä kuin kas­sa­me­nes­tyk­sissä­kin: Kau­ka­na tai­vaas­ta (2002), The Day Af­ter To­mor­row (2004), Le­gion (2010).
Keith Car­ra­di­ne, 61, aloit­ti uran­sa nä­kyväs­ti pää­roo­leis­sa tai isois­sa tehtä­vissä Ro­bert Alt­ma­nin mes­ta­ri­teok­sis­sa Mc­Ca­be ja Mrs. Mil­ler (1971), Var­kai­ta ku­ten me (1974) ja Nash­vil­le (1975), jos­ta hän sai elo­ku­van ai­noan Os­ca­rin – kant­ri­lau­la­ja­hah­mol­leen te­kemästään lau­lus­ta ”I’m Ea­sy”. Lisäk­si nuo­ri Keith näh­tiin Rid­ley Scot­tin his­to­rial­li­ses­sa seik­kai­lus­sa Kak­sin­tais­te­li­jat (1971) ja Louis Mal­len Pret­ty Ba­byssä (1978). Sit­tem­min hä­nestä tu­li Wal­ter Hil­lin ja Alan Ru­dolp­hin­kin luot­tonäyt­te­lijä: Rai­voi­sa ajo­jah­ti (1981), Ota mi­nut (1984), Kuu­ma­ve­ri­set (1985), Ame­rik­ka­lai­sia Pa­rii­sis­sa (1988). Vii­me vuo­si­kym­me­ninä täh­ti­roo­le­ja ei ole osu­nut koh­dal­le, mut­ta Keith Car­ra­di­ne on ol­lut yhä ah­ke­ra ja muis­te­taan esi­mer­kik­si tv-töistä (Dea­dwood, Ko­va la­ki, Dex­ter).
Ro­bert Car­ra­di­ne, 56, on Car­ra­di­nen näyt­te­lijä­per­heestä vä­hi­ten tun­net­tu, mut­ta su­rul­li­si­ne koh­ta­loi­neen Ja­mes-Youn­ger –­jen­gin ja Pin­ker­to­nin vä­li­sen mit­telön oheis­va­hin­ko­na, nuo­rin Car­ra­di­ne täyttää hy­vin paik­kan­sa. Lain­suo­jat­to­mat –e­lo­ku­vas­sa oli tar­koi­tus nähdä alun pe­rin myös näyt­te­lijä­per­heen isä, elo­ku­va­ve­te­raan ja Hol­lywoo­din suur­ten oh­jaa­jien ra­kas­tet­tu kon­na­hah­mo John Car­ra­di­ne (1906-1988). Hä­nen osuu­ten­sa kui­ten­kin lei­kat­tiin val­miis­ta elo­ku­vas­ta pois, eikä niitä ole tälläkään dvd-le­vyllä nähtä­vissä – mikä aar­re se oli­si­kaan ol­lut! John Car­ra­di­ne näh­tiin – ja nähdään tie­tys­ti yhä! – sel­lai­sis­sa klas­si­kois­sa kuin Me­ren ur­ho­ja (1937), Fran­kens­tei­nin mor­sian (1938), Hyökkäys erä­maas­sa (1939), Lie­keh­tivä erä­maa (1939), Vi­han he­delmät (1940), Ih­mis­metsäs­tystä (1941), Ver­ta ja hiek­kaa (1941), Suur­suon sa­lai­suus (1941), John­ny Gui­tar (1954). IMDB-si­vus­ton mu­kaan John Car­ra­di­nel­la on ol­lut 339 elo­ku­va- ja tv-roo­lia, jo­ten hän on ohit­ta­mat­to­mia elo­ku­va­ju­ma­lia. Mo­nen­lais­ten osa­suo­ri­tus­ten – yh­te­ne­vyys omiin poi­kiin! – jou­kos­sa on sekä Re­noi­rin, For­din ja Lan­gin mes­ta­ri­teok­sia että var­tee­no­tet­ta­via B-fil­mejä, ku­ten Ed­gar Ul­me­rin kau­huk­las­sik­ko Mus­ta kis­sa (1934) ja Si­ni­par­ta (1944), mut­ta Car­ra­di­ne on teh­nyt myös hy­vin se­ka­lais­ta sälää.
John Car­ra­di­nen roo­lia Wal­ter Hill ja tuot­ta­ji­na­kin toi­mi­neet Ja­mes ja Sta­cy Keach ajat­te­li­vat elo­ku­vaan pait­si su­ku­lai­suus­suh­teen ta­kia, en­nen kaik­kea sik­si, että Car­ra­di­nen su­vun van­ha pää­mies oli esiin­ty­nyt kah­des­sa­kin Jes­se Ja­me­sin elo­ku­va­ver­sios­sa: Fritz Lan­gin fik­tii­vi­sessä Frank Ja­me­sin pa­luus­sa Bob For­din roo­lis­sa ja myös pas­to­ri­na Nic­ho­las Rayn vah­vas­ti elämä­ker­ta­pai­not­tei­ses­sa The True Sto­ry of Jes­se Ja­me­sis­sa.
S­ta­cy Keach, 69, ei Lain­suo­jat­to­mien Frank Ja­me­sin jäl­keen ole saa­nut suu­ria roo­le­ja, vaik­ka näyt­ti suu­rel­ta lu­pauk­sel­ta John Hus­to­nin va­li­tes­sa hä­net nyrk­kei­lijäk­si elo­ku­vaan­sa Fat Ci­ty – ko­va kau­pun­ki (1972). Ja­mes Keach, 63, on esiin­ty­nyt vielä vä­hemmän, mikä on va­li­tet­ta­vaa, sillä Lain­suo­jat­to­mis­sa hä­nen va­kaa, il­meettömältä­kin vai­kut­ta­va hah­mon­sa, on elo­ku­van ank­ku­ri. Sha­kes­pea­re-näyt­te­lijänä­kin an­sioi­tu­nut nuo­rem­pi Keach on näennäi­sessä eleettö­myy­dessään­kin vai­kut­ta­va Jes­se Ja­mes.
Ch­ris­top­her Guest, 62, tun­ne­taan ny­kyi­sin par­hai­ten Spi­nal Tap – Hei me ro­ka­taan! (1984) –e­lo­ku­vas­ta, jo­ta hän oli kir­joit­ta­mas­sa ja jos­sa näyt­te­li. Guest on myö­hem­min teh­nyt myös mui­ta mu­siik­kia­laan ja show­bis­nek­seen liit­ty­viä mu­ka­do­ku­ment­te­ja ja pa­ro­dioi­ta, ku­ten Best in Show (2000) koi­ranäyt­te­lyistä, Hei me fol­ka­taan (2004) folk­mu­sii­kis­ta ja For Your Con­si­de­ra­tion (2006) teat­te­ris­ta. Hä­nen pik­ku­vel­jensä Nic­ho­las Guest, 59, pää­si Lain­suo­jat­to­mis­sa am­pu­maan Jes­se Ja­me­sin Bob For­din roo­lis­sa, mut­ta myö­hem­min näyt­te­lijä­nu­raan­sa näi­hin päi­viin jat­ka­nut Nic­ho­las on jää­nyt mai­nees­sa ison vel­jen var­joon.
Jes­se Ja­me­sis­ta ja Bob For­dis­ta teh­tiin ai­ka­lais­lau­lu. Lau­lua kuul­tiin jo Nic­ho­las Rayn fil­min lo­pus­sa. Sa­ma lau­lu kuul­tiin ka­pa­kas­sa Nick Ca­ven esittämänä Do­mi­ni­kin uus­tul­kin­nas­sa. Wal­ter Hil­lin Lain­suo­jat­to­mis­sa Ry Coo­de­rin bän­di esittää lau­lua uu­sin sa­noin. Bob Dy­la­nin­kin ihai­le­ma Woo­dy Guth­rie (1912-67) – jo­ta Da­vid Car­ra­di­ne näyt­te­li elämä­ker­tae­lo­ku­vas­sa Tämä maa on mi­nun (Bound for Glo­ry, 1976, oh­jaus Hal Ash­by) – te­ki mah­dol­li­ses­ti Hen­ry Kin­gin elo­ku­van ins­pi­roi­ma­na oman ver­sion­sa tra­di­tio­naa­lisä­velmästä, jo­ka ker­toi Jes­se Ja­me­sin ta­ri­nan.
Al­ku­peräi­sen – jos sel­lai­ses­ta voi tra­di­tio­naa­li­teks­tien tai pe­rin­nesä­vel­mien koh­dal­la pu­hua – ker­tosäe kuu­luu seu­raa­vas­ti:
”­Poor Jes­se had a wi­fe to mourn for his li­fe,
Th­ree child­ren, they we­re bra­ve;
But the dir­ty litt­le coward that shot Mr. Howard
Has laid Jes­se Ja­mes in his gra­ve.”
Woo­dy Guth­rien ver­sios­sa sa­nat me­nevät näin:
“­Poor Jes­se had a wi­fe to mourn for his li­fe,
Th­ree child­ren, they we­re bra­ve;
But the dir­ty litt­le coward that shot Mr. Howard
Has laid Jes­se Ja­mes in his gra­ve.
Now a bas­tard and coward cal­led litt­le Ro­bert Ford,
He clai­med he was Frank and Jes­se's friend,
Ma­de lo­ve to Jes­se's wi­fe and he took Jes­se's li­fe,
And he laid poor Jes­se in his gra­ve.
T­he peop­le we­re surp­ri­sed when Jes­se lost his li­fe,
Won­de­red how he ever ca­me to fall,
Ro­bert Ford, it's a fact, shot Jes­se in the back,
W­hi­le Jes­se hung a pic­tu­re on the wall.
T­hey dug Jes­se's gra­ve and a sto­ne they rai­sed,
It says, ‘­Jes­se Ja­mes lies he­re --
Was kil­led by a man, a bas­tard and a coward,
W­ho­se na­me ain't wort­hy to ap­pear’.”

Kuva, ääni & ekstrat

Kuvanlaatu on levyllä varsin hyvä. Lisämateriaalissa on traileri ja 30 kuvaa stilleistä ja julisteista. Triviassa tekstiä neljästä veljessarjasta ja muuta taustaa. Lisäksi biografiat ohjaajasta ja Carradinen, Quaidin ja Keachin veljeksistä. (HB)
28/11/2010

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy