Ka­na­da­lai­nen he­vi­mies ja ant­ro­po­lo­gi Sam Dunn läh­tee et­simään ra­kas­ta­man­sa mu­sii­kin­la­jin juu­ria ja ny­kyi­syyttä pit­kin maail­maa. Al­ku­ko­ti löy­tyy Eng­lan­nis­ta ja ää­ripää Nor­jas­ta. He­vi­roc­kiin kuu­luu lu­ke­ma­ton kir­jo eri ala­la­je­ja, mut­ta kaik­ki läh­ti Wag­ne­ris­ta, Sha­kes­pea­res­ta ja ih­mi­sen pi­meän pe­los­ta.

Te­kijöi­den mu­kaan he­va­ri jou­tuu ai­na ole­maan puo­lus­tus­kan­nal­la pe­rus­te­le­mas­sa, mik­si täl­lai­nen mu­siik­ki miel­lyttää. Päin­vas­toin, me­tal­li­fa­ne­ja on ny­kyään niin pal­jon, et­tei siinä ole mitään ka­pi­naa, jol­lei käytä hau­lik­koa ja pol­ta kirk­ko­ja. Kä­vin kesä­kuus­sa kat­so­mas­sa Dion ai­kais­ta Black Sab­bat­hia eli Hea­ven and Hel­liä kei­kal­la, ja kes­ki-ikäi­nen kal­ju mies oli yleisön kes­ki­ver­to. Eikä siinä mitään pa­haa, mut­ta hea­vy on ny­kyään pa­him­man luo­kan hump­paa.

To­del­li­set hel­met ovat niitä, joi­ta voi blues­mies­kin di­ga­ta: Sab­bath, Motör­head, AC/DC. Kun tu­tut ka­ve­rit soit­ti­vat 1980-lu­vun alun Ou­lus­sa hie­nos­sa Riff Raff –or­kes­te­ris­sa, mas­sat eivät di­gan­neet he­viä lain­kaan. Nyt voi­si Riff Raff­kin ol­la maail­man­luo­kan bän­di. Toi­sin sa­noen muo­ti­punk­ka­rei­ta ovat seu­ran­neet muo­ti­he­va­rit. Näin on ai­na ol­lut ja tu­lee ai­na ole­maan.