Te­ras­si väläyttää terävän pei­li­ku­van ita­lia­lai­sen elo­ku­va­kult­tuu­rin rap­pio­ti­las­ta 1970-lu­vun jäl­kimmäi­sellä puo­lis­kol­la. Sa­mal­la se on ja­nus­mai­nen kat­san­to muus­ta­kin yh­teis­kun­nas­ta, kun kom­mu­nis­mis­ta ei ol­lut rat­kai­suk­si ja in­di­vi­dua­lis­mi al­koi nos­taa päätään.

Kir­ja­va jouk­ko ti­vo­lia­lo­jen edus­ta­jia elo­ku­va­bis­nek­sestä, me­dias­ta ja po­li­tii­kas­ta on tot­tu­nut ko­koon­tu­maan hulp­peaan ylä­luok­kai­seen par­ve­ke­huo­neis­toon fi­lo­so­foi­maan ja pu­hu­maan tyh­jiä. Oh­jaa­ja Sco­la ku­vaa sa­maa koh­taus­ta usean eri hen­kilö­hah­mon kaut­ta yhä uu­des­taan ja muo­dos­taa sa­mal­la mie­len­kiin­toi­sen ajan­ku­van.

Tär­kein ai­he­pii­ri on elo­ku­va ja kan­sal­li­nen ra­dioyh­tiö RAI, sekä nii­den kytkös va­sem­mis­to­lai­seen po­li­tiik­kaan. Ber­lus­co­nin haa­mu me­diaim­pe­riu­mi­neen välk­kyy yllä, vaik­ka hä­nestä ei ai­na­kaan ul­ko­mail­la vielä tähän ai­kaan pu­hut­tu.

I­ta­lian so­danjäl­kei­sen laa­tue­lo­ku­van voit­to­kul­ku lop­pui kuin seinään 1970-lu­vun puo­livä­lissä, kun ame­rik­ka­lais­tu­nut tuo­tan­to, hal­pa­hin­tai­suus ja var­sin­kin te­le­vi­sio ro­mah­dut­ti­vat laa­tue­lo­ku­van ky­synnän. Kol­lek­tii­vi­se­na ma­sen­nus­ku­vauk­se­na tämä on yk­si ylittämättö­mim­mistä.

D­ra­ma­tur­gis­tek­ni­sestä rat­kai­sus­ta joh­tuen elo­ku­van pi­tuus vääjäämättä räjäh­ti kä­siin, mut­ta pitkäs­ty­mi­nen ei juu­ri uh­kaa. Upea näyt­te­lijä­kaar­ti osaa pitää su­van­to­vai­heet­kin mie­len­kiin­toi­si­na.