Yli 10 500 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

The Killing - Tappo

The Killing 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1956Kesto: 81 minuuttia
Julkaisija: Future FilmKuva:
1.33
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 45720EAN: 6416548552118

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Future Film) ellei toisin mainita.

Elokuva

Me­ri­kap­tee­ni Ster­ling Hay­den oli vas­ten­tah­toi­nen fil­mitäh­ti, jo­ka kus­tan­si lai­va­reis­sun­sa elo­ku­vil­laan.

Me­ri­kap­tee­ni Ster­ling Hay­den oli vas­ten­tah­toi­nen fil­mitäh­ti, jo­ka kus­tan­si lai­va­reis­sun­sa elo­ku­vil­laan. Hän oli kuin luo­tu epä­sen­ti­men­taa­li­sek­si, yr­meäk­si an­ti­san­ka­rik­si 50 ja 60 –­lu­ku­jen merk­ki­teok­siin John­ny Gui­tar ja Toh­to­ri Ou­to­lem­pi tai myö­hem­piin virs­tan­pylväi­siin, ku­ten Ber­to­luc­cin 1900, Alt­ma­nin Pitkät jää­hyväi­set ja Cop­po­lan Kum­mi­setä.
S­tan­ley Kub­ric­kin var­hais­työhön The Kil­ling (1956) näyt­te­lijä so­pii kuin pu­na­nenä pel­len päähän. Pel­le­naa­ma­ria­kin Hay­den elo­ku­va­ta­ri­nas­sa käyttää — ja iki­muis­tet­ta­vas­ti, sillä vas­ta muu­ta­ma vuo­si­kym­men myö­hem­min naa­ma­ri­ryöstöistä tu­li coo­lia — Hil­jai­suu­den la­ki (1973), Myrs­kyn rat­sas­ta­jat (1991), Heat (1995), Yön ri­ta­ri (2008), The Town (2010) — ja he­ti sen jäl­keen elo­ku­val­li­nen kli­see.
Mut­ta Kub­rick ja Hay­den te­kivät naa­mio­ryöstön­kin par­hai­ten. Kun vii­den vuo­den van­ki­la­tuo­mion kär­si­nyt Clay li­vah­taa ra­vi­ra­dan hen­kilö­kun­nan pu­ku­huo­nee­seen, ot­taa kuk­ka­pa­ke­tis­ta ko­ne­pis­too­lin ja vetää klov­nipärstän päähänsä, on se elo­ku­va­his­to­riaa sil­miem­me edessä. Sar­jas­sam­me Sitä naa­ma­ria en unoh­da kos­kaan.
T­he Kil­ling on ta­vat­to­man tiuk­kaa, myöhäistä mus­taa elo­ku­vaa. (Film noi­rin kau­si las­ke­taan yleensä päät­ty­neek­si vuon­na 1957, Or­son Wel­le­sin Pa­han kos­ke­tuk­seen.) Oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­ja Kub­rick sai dia­lo­gin elo­ku­vaan­sa kir­jai­li­ja Jim Thomp­so­nil­ta, jo­ten elo­ku­van mus­tuus on syvään uur­ret­tua ja pint­ty­nyttä. Lähtö­koh­ta­na on Lio­nel Whi­ten vuo­den 1955 ro­maa­ni Clean Break (Suu­ri kaap­paus, suo­mek­si Vaa­sa Oy:n kus­tan­ta­ma­na Il­ves-pok­ka­ri­sar­jas­sa 1964). Piin­ko­vat ih­mis­tyy­pit ovat jo toi­vot­to­man de­ge­ne­roi­tu­nei­ta tai ai­na­kin juu­ri tart­tu­mas­sa vii­mei­seen ol­jen­kor­teen­sa. Ku­ten Clay alus­sa miestä us­kol­li­ses­ti tel­kien ta­kaa odot­ta­neel­le tyttöystäväl­leen Fayl­le (Co­leen Gray) sa­noo: ”­Mik­si ot­tai­si ris­kin kym­me­nestä tu­han­nes­ta, kun sen voi ot­taa mil­joo­nas­ta?”
Kat­so­ja tun­tee nämä hah­mot kym­me­nistä ri­ko­se­lo­ku­vis­ta ja ko­vak­si kei­te­tyistä ri­kos­ro­maa­neis­ta. Tie­ten­kin Clay on te­kemästä ”­vii­meistä keik­kaan­sa”. On­nis­tu­neen ryöstön jäl­keen on tar­koi­tus lentää Fayn kans­sa kauas viettämään lop­puelämä yh­dessä il­man mur­hei­ta.
C­layn jen­gillä on sa­man­ta­pai­set miet­teet. Ran­dy Ken­nan (Ted de Cor­sia) on lä­peensä kor­rup­toi­tu­nut po­lii­si, jo­ka pyr­kii isol­la tem­pauk­sel­la mak­sa­maan vel­kan­sa ma­fial­le. Upea ve­te­raa­ni Jay C. Flip­pen näyt­te­lee van­he­ne­vaa pik­ku­te­kijä Mar­vin Un­ge­ria, jol­le keik­ka tar­joai­si mah­dol­li­suu­den tur­vat­tuun eläköi­ty­mi­seen. Joe Sawyer on ra­vi­ra­dan ir­lan­ti­lai­nen baa­ri­mik­ko Mi­ke O’­Reil­ly, jo­ka ta­voit­te­lee pa­rem­paa elämää sän­kyyn si­do­tul­le, sai­raal­le vai­mol­leen. Fil­mi­le­gen­da Elis­ha Cook Jr. on jäl­leen kiu­sat­tu pik­ku­mies – ra­vi­ra­dan kas­sa Geor­ge Peat­ty — jo­ta ku­kaan ei ota va­ka­vas­ti. J jo­ka juu­ri sik­si on kuo­let­ta­van ar­vaa­ma­ton.
Dek­ka­ri­mes­ta­ri Jim Thomp­so­nin la­dat­tu vuo­ro­pu­he­lu pal­jas­taa hen­kilöistä yhtä pal­jon kuin ku­vaa­ja Lu­cien Bal­lar­din jä­ri­syttävä ka­me­ra­työ, jos­sa päivän­va­lo­kin on niin var­joi­saa, että jo­pa ul­ko­koh­tauk­sis­ta tu­lee klaust­ro­fo­bi­sia. Mykän kau­den ohel­la juu­ri film noir jo tyy­lil­li­ses­ti edel­lyttää mus­ta­val­ko­ku­vaus­ta, eikä The Kil­lin­giä voi­si ku­vi­tel­la­kaan vä­reissä.
Suu­ren­moi­set näyt­te­lijät ja kes­kus­te­lun elä­vyys pe­las­ta­vat elo­ku­van Kub­ric­kin fil­mejä jos­kus vai­vaa­val­ta il­mat­to­mal­ta ak­vaa­rio­mai­suu­del­ta. Kub­rick on oh­jaa­jis­ta epä­sen­ti­men­taa­li­sin. Film noi­riin hä­nen anaa­li­sen hal­lit­tu, täy­del­li­syy­teen pyr­kivä, kyy­ni­sen ar­mo­ton tyy­linsä so­pii täy­del­li­ses­ti. Kub­ric­kil­le omi­nai­nen kaik­ki­voi­pa Ju­ma­lan näkö­kul­ma ta­pah­tu­miin vain lisää vai­ku­tel­maa mus­tas­ta elo­ku­vas­ta sa­ti­me­na, jos­sa ri­kol­lis­ten, niin hy­vien kuin pa­ho­jen­kin, on tur­ha pot­kia tut­kain­ta vas­taan.
Mi­ten suo­ra­vii­vai­ses­ti de Cor­sian kor­rup­tio­kytän lä­pimätä luon­to il­men­tyykään. Toi­saal­ta ka­raktää­rinäyt­te­lijät Flip­pen ja Cook luo­vat rik­kaat ja hie­no­va­rai­set roo­li­työt. Elis­ha Cook on iko­ni­mai­nen kär­sijä, ko­ko näyt­te­lijän roo­li­his­to­rian ko­koa­val­la ta­val­la ve­res­li­hal­la ja haa­van­leh­tenä Geor­gen ra­kas­taes­sa gangs­te­rin­hei­laa, jo­ka am­puu rei­kiä mie­hen sydä­meen jo­ka ker­ran ava­tes­saan suun­sa.
Vai­mo­na Ma­rie Wind­sor ei an­na tuu­maa­kaan pe­rik­si mies­kol­le­goil­leen. Sher­ry Peat­ty on pe­lot­to­mas­ti tul­kit­tu houk­ka­mai­nen pettäjä, jo­ka vielä kat­soes­saan koh­ta­loa silmästä silmään kylvää myrk­kyä suus­taan: ”­Mi­nul­la oli vain si­nut, ei kos­kaan kun­non miestä…”
C­layn jen­gistä elo­ku­vas­sa en­simmäi­senä ra­dal­la ve­toa lyömässä näh­ty Ran­dy Ken­nan on jou­kon har­mit­to­min ta­paus, mu­ka­na kul­ki­ja, jon­ka pe­li­mer­kit eivät riitä suu­riin pa­nok­siin. Clay vai­kut­taa ot­ta­neen van­hem­man mie­hen mu­kaan mel­kein sää­listä. Näh­dessäm­me Clayn jut­te­le­mas­sa Fayn kans­sa ra­kas­te­lun jäl­kilämmössä – sa­maan puo­li­pu­kei­seen roh­keu­teen yl­let­tiin seu­raa­van ker­ran vas­ta Hitc­hoc­kin Psy­kos­sa – Clay las­kee leik­kiä Ken­na­nin kun­nian­hi­mot­to­muu­del­la. Kun Ken­nan as­tuu sisään kes­keyttäen suu­del­man, Clay to­teaa kui­ten­kin vä­lin­pitämättömäs­ti, että ”­Me kes­kus­te­lim­me­kin juu­ri si­nus­ta”. Fay kor­jaa ti­lan­teen sa­no­mal­la Clayn mai­nin­neen Ken­na­nin hyväk­si ystäväk­seen.
C­layn ja Ken­na­nin suh­de on am­bi­va­lent­ti. Toi­saal­ta Clay on yli­mie­li­nen har­mi­ton­ta van­hus­ta koh­taan (näyt­te­lijä Flip­pen oli to­ki fil­mauk­sis­sa vas­ta 55-vuo­tias, mut­ta jo har­maan­tu­nut), toi­saal­ta naut­tii van­hem­man kump­pa­nin seu­ras­ta ja us­kol­li­suu­des­ta. ”Ei ole mitään, mitä en te­ki­si Clayn puo­les­ta”, sa­noo Ken­nan Fayl­le. Mie­len­kiin­toi­ses­ti Kub­rick ja Thomp­son va­lot­ta­vat Ken­na­nin luon­net­ta, kun tämä yrittää estää, ei it­se ryöstö­ta­pah­tu­maa, vaan Clay­ta läh­temästä ra­hoi­neen Fayn mat­kaan. ”­Jos sal­lit mi­nun sa­noa, sinä olet ol­lut mi­nul­le kuin oma poi­ka”, us­kou­tuu Ken­nan. Hän ve­toaa Clay­hin, jot­ta tämä läh­ti­si ryöstön jäl­keen hä­nen kans­saan naut­ti­maan elämästä. Eri­koi­sen toi­veen to­del­li­nen luon­ne pal­jas­tuu, kun Clayn an­ta­mien nau­rul­la säes­tet­ty­jen ruk­kas­ten jäl­keen Ken­nan nähdään hor­ju­mas­sa ra­vi­ra­dal­le hu­ma­las­sa juu­ri kun ryöstö­kei­kan pitäi­si al­kaa. The Kil­lin­gin roo­li­hah­mot ovat vain näennäi­sen suo­ra­vii­vai­sia ri­kos­tyyp­pejä, to­del­li­suu­des­sa mo­ni­syi­siä ja tul­kin­noil­taan mie­tit­tyjä.
Muis­tet­ta­via ovat myös Clayn jen­gin apu­mie­het, jot­ka eivät pää­se osin­goil­le, mut­ta ovat tär­keitä pa­la­pe­lin osia ja ryöstön on­nis­tu­mi­sen var­mis­ta­jia. Useim­pia elo­ku­viaan suu­rem­pi Ti­mot­hy Ca­rey — ”­Minä olen ko­kaii­ni – mi­hin tar­vit­si­sin ai­nei­ta?”, näyt­te­lijän ker­ro­taan sa­no­nen – esittää iki­muis­tet­ta­vas­ti ja ihan silmä­ti­kuk­si as­ti tark­ka-am­pu­ja Nic­ky Ar­ca­nea (”ar­ca­ne” – sa­la­myhkäi­nen, har­vi­nai­nen, vai­kea­sel­koi­nen). Am­pu­jan tehtävänä on al­ku­soit­to: am­pu­mal­la kaa­taa ra­dal­ta joh­to­he­vo­nen, jot­ta kaaos peittäi­si Clayn ra­ha­ryöstön. Ti­mot­hy Ca­reyllä oli pa­ha mai­ne la­vas­tei­ta ah­mi­va­na koh­taus­var­kaa­na. Myös Ar­ca­nen roo­lis­sa näyt­te­lijä on fil­min vil­li kort­ti ja yhtä var­ma kat­seen­van­git­si­ja siinä missä naa­ma­ripäi­nen Ster­ling Hay­den.
Pai­niam­mat­ti­lai­nen Ko­la Kwa­ria­ni esittää sar­ja­ku­va­mais­ta ko­vis­ta, Mau­ri­ce Obouk­hof­fia. Kuk­ka­kaa­li­kor­va aloit­taa sisällä baa­ri­tap­pe­lun lisähämäyk­senä sa­maan ai­kaan, kun Nic­ky Ar­ca­ne on saa­nut ra­dan se­kai­sin ul­ko­puo­lel­la. Mek­ka­lan kes­keltä Clay pää­see huo­maa­mat­ta pu­ku­huo­neen kaut­ta kaik­kein py­himpään, ve­don­lyön­ti­pai­kan ra­ha­va­ras­toon.
Ken­na­nin il­mes­ty­mi­nen päissääsn ra­vi­ra­dal­le en­nen H-het­keä ei ole en­simmäi­nen en­ne kei­kan pie­leen­me­nos­ta. Jo Sher­ry Peat­tyn lo­put­to­mat ute­lut mie­hensä sa­lai­ses­ta keik­ka­suun­ni­tel­mas­ta ja Geor­ge Peat­tyn mo­net ta­hat­to­mat lip­sah­duk­set en­tei­levät ko­ko suun­ni­tel­man ro­mah­ta­mis­ta. Myös Nic­ky Ar­ca­ne kerää am­mus­ke­lul­laan tur­haa huo­mio­ta. Pa­koy­ri­tyk­sessään Ar­ca­ne kom­pas­tuu sa­nan­mu­kai­ses­ti (ja ryöstö­paik­kaan so­pi­vas­ti) he­vo­sen­kenkään. Sel­keämpää sym­bo­lia – suo­ras­taan kir­ku­vaa – ei Clayn jen­gin vii­mei­sen kei­kan huo­no-on­ni­suu­del­le voi­si ku­vi­tel­la.
Tur­mion tien lop­puun saat­ta­mi­ses­ta pitävät huo­len Sher­ry Peat­tyn ympä­rillä pyö­rivä son­takärpä­nen Val Can­non (tv-toh­to­ri­na hur­man­nut tum­ma­kul­mai­nen Vin­ce Edwards) ja hä­nen apu­rin­sa Ti­ny (kol­mes­ti Kub­ric­kin elo­ku­vis­sa uran­sa ai­ka­na näy­tel­lyt Joe Tur­kel). Sher­ryn vih­jeestä he il­maan­tu­vat pys­syi­neen kut­su­mat­to­mi­na vie­rai­na Clayn jen­gin ra­han­jaol­le.
I­ro­ni­nen ar­mo­nis­ku kai­kil­le suu­ril­le toi­veil­le on Clayn lop­pu­soo­lo, pa­koy­ri­tys ra­ho­jen kans­sa. Vaik­ka jen­gi on pois­sa pe­listä, ei pe­li näyttäi­si sentään vielä me­ne­te­tyltä po­ru­kan ai­vo­jen osal­ta. Mut­ta pie­net yk­si­tyis­koh­dat – jot­ka Kub­rick alus­taa tai­ta­vil­la ku­va­poi­min­noil­la – saa­vat Clayn yri­tyk­set va­lu­maan len­to­hiek­kaan. Mat­ka­lau­kun lonk­su­va sal­pa ja len­to­kentällä ko­net­ta odot­ta­van rou­van pik­ku puu­de­li aset­tu­vat täy­del­li­sen kaap­pauk­sen lo­pul­li­sik­si kom­pas­tus­ki­vik­si. Niitä­kin en­nen, al­ku­soit­to­na jen­gi­po­mo Clayn sor­tu­mi­sel­le, Kub­rick piirtää freu­di­lai­sen lip­sah­duk­sen kuin ali­ta­jui­se­na kut­su­na epäon­nel­le. Näennäi­sen mer­ki­tyk­setön ereh­dys on film noi­ris­sa koh­ta­lo­kas en­ne­merk­ki: Clay kol­kut­taa het­ken epä­huo­mios­sa väärään mö­ki­no­veen.
Lo­pun otos Clayn haa­vei­den kir­poa­mi­ses­ta tai­vaan tuu­liin näyttää lai­na­tun John Hus­to­nin Sier­ra Mad­ren aar­tees­ta (1948), jos­sa kul­ta­hiek­ka haih­tuu pyytäjänsä kyn­sistä kuin mitään ei kos­kaan oli­si ol­lut­kaan.
K­las­si­kon ai­nes­ta on Ster­ling Hay­de­nin koh­ta­loon­sa tai­pu­van pää­roo­lin ja ryöstäjän pel­le­naa­ma­rin lisäk­si pu­ku­huo­ne­koh­tauk­sis­sa, jois­sa st­ra­te­gi­ses­ti si­joi­te­tut kat­to­lam­put va­lai­se­vat hämä­riä käytä­viä. Niissä ih­mi­set liik­ku­vat kuin nap­pu­lat shak­ki­lau­dal­la suo­rit­ta­mas­sa pi­meitä siir­to­jaan.
Mo­net yk­si­tyis­koh­dat jäävät mie­leen niin vi­suaa­li­ses­ti kuin sisällöl­li­ses­ti. Rek­vi­siit­ta­na silmään pistävät am­pu­ma­ra­dan ih­mis­ku­vioi­set tau­lut. Ih­mis­tyy­peissä yh­teis­kun­nal­lis­ta raa­dol­li­suut­ta pal­jas­taa mus­ta var­ti­ja (Ja­mes Edwards, pio­nee­ri näyt­te­lijöi­den jou­kos­sa, mo­ni­puo­lis­ti jo var­hain Hol­lywoo­din af­roa­me­rik­ka­lais­roo­le­ja), jo­ka ereh­tyy ku­vit­te­le­maan in­va­li­dik­si te­key­ty­neen Nic­ky Ar­ca­nen su­la­vaa käytöstä ystäväl­li­sek­si vel­jey­de­no­soi­tuk­sek­si. (Har­vi­nai­nen, herkkä tun­teen het­ki, jo­ka tie­ten­kin he­ti kään­tyy jul­mak­si vas­ta­koh­dak­seen).
Lisäk­si vai­kut­ta­viin koh­tauk­siin kuu­lu­vat Peat­tyn pa­ris­kun­nan yhä sää­littävämmäk­si ja hen­ki­ses­ti jul­mem­mak­si muut­tu­va aviol­li­nen kis­sa-hii­ri-leik­ki, Geor­gen ”­lau­kai­se­ma” tu­hoi­sa am­mus­ke­lu saa­liin­jaol­la, Geor­ge ja Sher­ry Peat­tyn vii­mei­nen koh­taa­mi­nen pa­pu­kai­jahä­kin kat­vees­sa, Kub­ric­kin ma­te­maat­ti­sen tark­ka lo­gis­tiik­ka ryöstöa­seen pii­lot­te­lun ja käyttöö­no­ton suh­teen, jne.
T­he Kil­ling näyttäi­si ete­nevän tap­po­tah­ti­sen suo­ra­vii­vai­ses­ti ja te­hok­kaas­ti kuin mikä ta­han­sa kios­ki­kir­jal­li­suu­den – pulp fic­tion – eri­kois­va­lio. Mut­ta pin­nan al­la on muu­ta. Elo­ku­va on lä­pi­ko­tai­sin ”s­tan­leys­tet­ty” ja ”­kub­ric­koi­tu”. Toi­min­ta on kel­lo­pe­lin­tark­kaa ja kris­tal­lin­kirk­kaas­ti ku­vat­tua. Mo­net oh­jaa­jan elo­ku­vis­ta ovat kuin poh­jat­to­mia la­by­rint­tejä, jois­sa ta­ri­nan hen­kilöt rä­piköivät avut­to­mi­na ja ulospää­syä vail­la. The Kil­ling lait­taa ka­pu­loi­ta an­siok­kaan ame­rik­ka­lai­sen ri­ko­se­lo­ku­van hal­ki-poik­ki-pi­noon -ker­ron­ta­pe­rin­tee­seen. Kel­loa seu­ra­taan kuin She­rif­fi-k­las­si­kos­sa, mut­ta ta­voit­te­le­mat­ta Zin­ne­ma­nin siis­tiä lop­pu­tu­los­ta.
Sa­mal­la kun elo­ku­van tem­po näyttää kiih­tyvän, Kub­rick ve­nyttää ai­kaa lä­hes sur­rea­lis­ti­ses­ti ke­rien rin­nak­kain au­ki usei­ta ai­ka­ta­so­ja. Pa­ral­lee­li­ker­ron­ta ei ete­ne klas­si­sel­la, mykkä­kau­den Grif­fit­hiltä opi­tul­la sa­maan ai­kaan toi­saal­la -me­ne­telmällä, vaan oma­la­ki­ses­ti. Fil­missä ke­la­taan ai­na ajas­sa taak­sepäin, jot­ta voi­daan ker­toa, mi­ten räjäh­dys­pis­tee­seen pää­dyt­tiin kun­kin jen­gin jä­se­nen näkö­kul­mas­ta. Kub­rick siirtää näin tyy­dy­tystä ja pidät­te­lee pur­kaus­ta koh­den päämäärää – The Kil­lin­giä. Oh­jaus­ta­pa vah­vis­taa ja var­mis­taa sen mu­ser­ta­van pai­non, jol­la koh­ta­lo kul­jet­taa mie­hiä tu­hoon on­nis­tu­neen kei­kan ja Hap­py En­din ase­mas­ta.
Kub­ric­kin ta­pa tehdä elo­ku­vaa — pur­ka­mal­la sen ta­ri­nan ja tar­kas­tel­len mitä se on syö­nyt – ei miel­lyttä­nyt fil­miyh­tiötä. Uni­ted Ar­tists ha­lu­si, että Kub­rick leik­kaa Kil­lin­gin uu­del­leen nor­maa­liin, kro­no­lo­gi­ses­ti ete­nevään ta­pah­tu­majär­jes­tyk­seen. (Ver­tai­lu­koh­ta­na suu­rem­mas­sa mi­tas­sa Cop­po­lan Kum­mi­setä-e­lo­ku­vat.) Sitä­kin ko­keil­tiin, mut­ta kun se ei toi­mi­nut, Kub­rick sai on­nek­si pitää päänsä. Neut­raa­li­no­loi­nen se­los­ta­jaää­ni vai­kut­tai­si myön­ny­tyk­seltä stu­diol­le, yri­tyk­seltä pitää kes­kit­ty­mis­ky­vytön­kin ju­tus­sa kär­ryillä. Kub­rick ja ymmärtäväi­nen tuot­ta­jan­sa Ja­mes B. Har­ris jou­tui­vat ehkä heittämään komp­ro­mis­sie­leen fil­mi­fir­mal­le kuin luu­na voi­dak­seen var­jel­la tär­keintä, jän­tevän ker­rok­sel­lis­ta vi­suaa­lis­ta ra­ken­net­ta.
“­Kil­ling” tar­koit­taa ra­ha­kas­ta me­nes­tystä, suur­ta kaap­paus­ta tai esi­mer­kik­si voit­toa ra­vi­ra­dal­la. Sik­si ”­Tap­po” on ou­to va­lin­ta ko­ti­mai­sen dvd-jul­kai­sun ni­mek­si, vaik­ka fil­missä miestä ja nais­ta kuo­lee­kin oi­keal­la ja va­sem­mal­la. En­si-il­taan fil­mi tu­li meillä 60-lu­vun alus­sa ni­mellä Pe­li on me­ne­tet­ty.
A­me­rik­ka­lai­nen Cri­te­rion sai klas­si­kon Blu-rayl­le vii­me kesänä. Fu­tu­re Fil­min ko­mea Suo­mi-jul­kai­su pe­rus­tuu il­mei­ses­ti edel­li­seen, uu­sin­ta­teat­te­ri­kier­rok­sel­la 90-lu­vun lo­pus­sa meillä­kin käy­nee­seen res­tau­roin­tiin, jo­ka tuo Kub­ric­kin vii­meis­tel­lyn ku­va­ker­ron­nan esiin ker­ras­saan lois­tok­kaas­ti myös dvd-le­vyllä. Sa­maan ai­kaan vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re jul­kai­see pu­na­kan­ti­ses­sa Kub­rick-sar­jas­saan kak­si muu­ta elo­ku­vaa: uraan­sa aloit­ta­van te­kijän 1955 val­mis­tu­neen nyrk­kei­lijä­ku­vauk­sen Tap­pa­va suu­del­ma (Kil­ler’s Kiss) sekä en­simmäi­sen täy­si­ve­ri­sen mes­ta­rinäyt­teen Kun­nian po­lut (Paths of Glo­ry, 1957). It­se pidän sil­ti eni­ten The Kil­lin­gistä.
Le­vyn lisä­ma­te­riaa­lis­sa seik­ka­peräi­set ku­vauk­set Kub­ric­kin ja Hay­de­nin elo­ku­vau­ril­ta, tri­viaa, trai­le­ri sekä stil­lejä ja ju­lis­tei­ta. (HB)
05/10/2011
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2021 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy