F­ro­zen on nous­sut yh­dek­si kaik­kien ai­ko­jen tuot­toi­sim­mis­ta Dis­ney-a­ni­maa­tiois­ta. Se on myös saa­nut eri­no­mai­set ar­vos­te­lut. Hie­man yllättäen se yltää to­del­lis­ten klas­si­koi­den ta­sal­le.

Tehtävä ei ole help­po. H.C. An­der­se­nin Lu­mi­ku­nin­ga­tar –­sa­tuun pe­rin löyhäs­ti poh­jau­tu­van ta­ri­nan ai­he ei ole vä­hempää kuin rak­kaus.

F­ro­zen on Dis­neyn kaik­kien ai­ko­jen poh­jois­mai­sin elo­ku­va. Sie­men on otet­tu tans­ka­lai­sil­ta, taph­tu­mat si­joit­tu­vat vuo­noil­le ja sau­nas­sa­kin (mil­tei) käydään. Ai­he­pii­ri on myös ai­ka­moi­nen pa­ra­dok­si. Poh­jois­mais­sa, ai­na­kaan Suo­mes­sa, ei sa­naa ra­kas­taa käy­tetä niin ylei­ses­ti ja ke­peäs­ti kuin Yh­dys­val­lois­sa. Pa­ra­dok­si syn­tyy siinä, että rak­kaus on laa­jem­pi kä­si­te kuin ro­mant­ti­nen nuo­ren mie­hen ja nai­sen vä­li­nen.

F­ro­zen pys­tyy hy­vin ku­vaa­maan näin­kin suur­ta, vää­ri­nymmär­ret­tyä ja –käy­tet­tyä kä­si­tettä ih­meen kypsäs­ti. Juon­ta enempää pal­jas­ta­mat­ta täy­tyy ol­la ai­ka kyy­nik­ko, jos ei tästä pidä.

Las­kel­moi­vuut­ta­kin käy­tetään. Se tun­tuu nyt hyvältä. Ta­ri­na on selväs­ti suun­nat­tu tei­ni-ikäi­sil­le tytöil­le, joi­ta va­roi­tel­laan vää­ristä lu­pauk­sis­ta ja pil­vi­lin­nois­ta. Nyt on tar­jol­la ope­tus­fil­mi, jo­ka osuu. Nuo­ret tytöt ovat pitä­neet elo­ku­vas­ta pal­jon.

Heitä myös ko­sis­kel­laan has­sut­te­le­mal­la nuo­ri­so­kult­tuu­reis­ta tu­tuil­la il­miöillä (huu­mo­ri, ur­hei­lu, po­jat ja iä­ni­kui­set au­tot, sa­non­nat, mu­siik­ki). Kai­ken lisäk­si suo­ra­nai­set lai­nat toi­mi­vat. Peik­ko­kan­sa on kuin il­met­ty ris­ti­sii­tos Carl Bark­sin kää­piöin­tiaa­ne­ja ja maan uu­me­nien pal­lo­mais­ta ter­ries/­fer­mies-kan­saa. Ko­miik­kaa luo­vat si­vu­hah­mot on­nis­tu­vat ker­ran­kin. Sven on haus­ka po­ro, mut­ta Olaf-lu­miuk­ko on puo­les­taan kuin Ih­me­maa Ozis­ta.