Ko­tiäi­tien al­ko­ho­lis­mi oli vielä toi­sen maail­man­so­dan jäl­keen ai­ka­moi­nen ta­bu Hol­lywood-e­lo­ku­vas­sa. Nai­sen ta­ri­naa ale­taan kul­jet­taa, kun yö­koer­ho­lau­la­ja­tar tar­vit­see tup­la­ryy­pyn en­nen esiin­ty­mistä. Kun lau­lun­te­kijä­mie­hestä tu­lee täh­ti, ko­tiäi­teys vie vii­mei­sen­kin it­se­tun­non ja al­ho­lis­miin sai­ras­tu­mi­nen is­kee vääjäämättä.

E­lo­ku­va ku­vaa so­siaa­lis­ten on­gel­mien lisäk­si ai­ka mie­len­kiin­toi­sel­la ta­val­la Yh­dys­val­tain itä­ran­ni­kon sil­lois­ta mu­siik­ki­bis­nestä, vä­hintään­kin raa­pais­ten. Ikävä kyllä it­se me­lod­raa­ma käy kar­kea­te­koi­sek­si ja keit­tiöp­sy­ko­lo­gia­mai­sek­si ope­tus­fil­mik­si vii­mei­sen, pe­rin hi­das­tem­poi­sen puo­len tun­tin­sa ai­ka­na. Tu­lee ai­van mie­leen 1970-lu­vun al­ku­puo­lel­la ul­jaa ja upouu­den pe­rus­kou­lun ala-as­teen ame­rik­ka­lai­set kan­sa­lais­tai­toe­lo­ku­vat.