Jos kii­na­lai­nen Bru­ce Lee oli kung­fu-e­lo­ku­vien ykkös­mies, ja­pa­ni­lai­nen Son­ny Chi­ba kan­toi sa­mal­la vuo­si­kym­me­nellä ja­pa­ni­lai­sen ka­ra­te­gen­ren viit­taa. Sen­suu­ri pois­ti ai­koi­naan Chi­ban elo­ku­vat Eu­roo­pas­ta, mut­ta jenk­kien län­si­ran­ni­kol­la nuo­ri Quen­tin Ta­ran­ti­no in­nos­tui suu­res­ti tais­te­lue­lo­ku­vis­ta, jois­sa pää­pai­no ei ol­lut epäus­kot­ta­vil­la ja näyttä­villä tek­nii­koil­la, vaan ra­jus­sa ja suo­ra­vii­vai­ses­sa ka­tu­tap­pe­lus­sa. Lee oli usein puh­das­sie­lui­nen san­ka­ri, kun taas Chi­ba oma­si rea­lis­ti­sem­man on­nen­so­tu­rin ja an­ti­san­ka­rin el­keitä.

Gen­ren kuu­lui­sin teos The St­reet Figh­ter edus­taa­kin mar­tial arts –e­lo­ku­vien jou­kos­sa Mic­he­lin-ra­vin­to­lois­ta tut­tua emul­sio­tek­niik­kaa. Erivä­ri­set nes­teet len­te­levät jo­pa mus­taa huu­mo­ria lä­hen­nel­len. Lyön­nit sat­tu­vat, eikä nai­sia­kaan sääs­tellä. Sen­ti­men­taa­li­suut­ta ri­po­tel­laan se­kaan suu­rin piis­tein vii­den se­kun­nin ver­ran.