Mikä on abos­luut­tis­ta ros­kaa? Siis sel­lais­ta ros­kaa, et­tei sitä mää­rit­te­le vain omaa yk­silöl­li­syyttään ja hyvää ma­kuaan ko­ros­ta­va eliit­ti.

Yh­tenäis­kult­tuu­rin ai­ka­na viih­de­fa­ri­seuk­set pa­hek­sui­vat aluk­si ril­lu­ma­rei-e­lo­ku­via, sit­ten uu­no­tur­ha­pu­ro­ja. Te­le­vi­sion puo­lel­la ei kui­ten­kaan yk­si­se­lit­tei­ses­ti tuo­mit­tu Pey­ton Pla­cen tai myö­hem­min Dal­la­sin kat­so­jia. Jo­tain muut­tui vuo­si­kym­men­ten saa­tos­sa, sillä Kau­nii­ta ja roh­kei­ta kat­so­vat mum­mot sekä Salk­ka­rei­ta seu­raa­vat nuo­ret tun­tu­vat ai­na­kin mi­nus­ta kum­mal­li­sil­ta ul­ko­va­ruu­den olioil­ta. Heitä on vai­kea ymmärtää. Pitäi­si kai­ke­ti pe­la­ta muu­ta­ma viik­ko mar­ke­til­la he­delmä­pe­lejä.

Hei­mo­kult­tuu­ri ja­kaa kan­saa. Sik­si Sa­lat­tu­jen elä­mien si­vu­tuot­tee­na syn­ty­neet elo­ku­vat an­ta­vat haus­kan ta­van yrittää ymmärtää.

En­simmäi­nen osa oli köm­pelö tril­le­ri, mut­ta jat­ko-o­sa toi­mii pa­rem­min slas­her­hen­ki­senä kau­hu­pas­tis­si­na. To­sin jo 1970-lu­vun Is­mo Sa­ja­kor­pi te­ki näistä ai­nek­sis­ta pal­jon pa­rem­paa jäl­keä tv-t­ri­lo­gial­laan Soit­to­ra­sia/­Pai­na­jai­nen/­Mer­kit­ty.