Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita lähes päivittäin
DVD

Hiljaisuus

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 2011Kesto: 107 minuuttia
Julkaisija: DisneyKuva:
Anamorfinen 2.35*
Ääniraita: Dolby Digital 5.1
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: 86722EAN: 8717418348045

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Elokuva

Hil­jai­suus oli vii­me vuo­den pa­ras ko­ti­mai­nen elo­ku­va.

Hil­jai­suus oli vii­me vuo­den pa­ras ko­ti­mai­nen elo­ku­va. Teat­te­ri­kier­rok­sel­taan se ot­ti kui­ten­kin hil­jai­sen lähdön. Syitä voi vain ar­vail­la. Hil­jai­suus pii­lou­tuu yleis­ni­men taak­se. Vas­ta kun näem­me Sa­ka­ri Kir­ja­vai­sen oh­jaa­man ja Es­ko Sa­ler­von kä­si­kir­joit­ta­man fil­min, ymmärräm­me, mi­ten kieh­to­vas­ti yleis­ni­met kuo­le­ma ja hil­jai­suus liit­tyvät tähän eri­tyi­seen so­ta­ta­ri­naan.
E­lo­ku­van ni­mi ei ole yh­den­te­kevä. Se vai­kut­taa teok­sen kiin­nos­ta­vuu­teen ku­ten trai­le­ri, ju­lis­te tai muu mark­ki­noin­ti. Hil­jai­suu­den ni­mi oli­si voi­nut ol­la il­mai­se­vam­pi. En eh­do­ta, että sen oli­si pitä­nyt ol­la Ta­ka­lin­jan ruu­mis­kuis­kaa­jat, tai Hil­jai­suus ja huu­to, tai Tal­vi­so­dan ruu­mis­saat­to, mut­ta ni­mi oli­si saa­nut ol­la myy­vem­pi — jos ru­ma sa­na tai­tees­ta sal­li­taan.
Kir­ja­vai­nen ja Sa­ler­vo tun­ne­taan tv-töistä ja Å­ke Lind­ma­nin fil­meistä. Ken tul­ta pyytää oli te­kijä­pa­rin yh­teis­työ kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Hil­jai­suus on täy­so­su­ma heiltä. Sitä on ver­rat­tu Klaus Härön Pos­tiin pap­pi Jaa­ko­bil­le. In­tii­mi, poh­ti­va sä­vy on yh­tei­nen, sa­moin pie­ni hor­jah­te­lu. Mo­lem­mis­sa on tun­nel­maa, mut­ta Hil­jai­suu­des­ta pidän enemmän.
Jus­si-eh­dok­kaas­sa nuo­ret näyt­te­lijät Joo­nas Saar­ta­mo ja Lau­ri Til­ka­nen esittävät ta­ka­lin­jaan ko­men­net­tu­ja so­ti­lai­ta. Ei­no ja Ant­ti aut­ta­vat kaa­tu­nei­den kerää­mi­sessä ja ruu­mii­den par­si­mi­ses­sa kul­je­tus­kun­toon. So­dis­sam­me pi­det­tiin kun­nia-a­sia­na nou­taa tu­li­hel­ve­tin uh­rit tais­te­lu­kentältä hau­taan omal­le maa­peräl­le.
To­si­hom­miin Ei­no ja Ant­ti jou­tu­vat so­ti­las­pas­to­ri Hil­tu­sen (Ka­ri Ha­ka­la) käs­kyttä­minä. Ai­tas­sa ma­kaa ruu­mis poi­ki­neen. Elä­vistä pitävät huol­ta lo­tat Sii­ri ja Jaa­na (Joan­na Haart­ti ja Ter­hi Suor­lah­ti). Kup­pa­ri-Mii­na (Si­nik­ka Mok­ki­la) val­voo nais­rau­haa sil­loin kun so­ti­las­pas­to­rin silmä välttää.
lk­ka Heis­ka­nen esittää ve­te­raa­nia, jon­ka kra­naat­ti­kau­huk­si kut­sut­tu tais­te­luvä­sy­mys on muut­ta­nut puo­li­kun­toi­sek­si. Kor­pi­kan­gas tun­nus­te­lee ruu­mii­den kä­siä tietääk­seen, mi­hin nämä ovat mat­kal­la. Kup­pa­ri-Mii­na nä­kee Kor­pi­kan­kaas­sa kol­le­gan ja ky­syy, on­ko tämä ”­nos­ta­ja vai pa­ran­ta­ja”. ”­Saat­ta­ja”, vas­taa mies.
Elämän ja kuo­le­man ris­teys­koh­dan ai­to mys­tee­ri ja mys­tiik­ka, koh­ta­los­ta ker­to­vat etiäi­set ja pai­na­jai­su­net, rin­nas­tu­vat kiin­nos­ta­vas­ti. Jo­ku­nen sau­ma rin­ta­ma­to­del­li­suu­den ja ke­vyt­kau­hun vä­li­ti­laan to­sin Hil­jai­suu­des­sa jää nä­ky­viin.
Kor­pi­kan­gas kuis­kii ruu­miil­le ja jos­kus ruu­miit kuis­kaa­vat ta­kai­sin. Heis­ka­nen te­kee roo­lin herkäs­ti ja Jus­si-eh­dok­kuu­den ar­voi­ses­ti, mut­ta ihan vai­keuk­sit­ta kes­kei­nen hah­mo ei löydä paik­kaan­sa ta­ri­nas­sa. Kor­pi­kan­gas tun­tuu usein muus­ta juo­nes­ta erillään esi­te­tyltä pä­tevältä soo­lol­ta. Jus­si-eh­dok­kuut­ta oli­si toi­vo­nut myös Si­nik­ka Mok­ki­lal­le. Il­man ki­pak­kaa kup­pa­ria ta­ri­na me­nettäi­si lämpöä ja ve­re­vyyttä. Näyt­te­lijä kääntää kli­see­roo­lin voi­tok­seen. Mok­ki­las­ta huo­ku­vat Ra­kel Laak­son ja Rau­ni Luo­man bra­vuu­rit ta­ka­vuo­sien suo­mi­fil­meistä.
Hil­jai­suus toh­tii ol­la pe­rin­tei­nen ja luot­taa hyvään ta­ri­naan. Tuo­reet fil­mi­kas­vot Ka­ri Ha­ka­lan pap­pia myö­ten estävät teos­ta vai­pu­mas­ta mu­seaa­li­suu­teen. Pet­ri Ros­sin ku­vauk­ses­sa, var­sin­kin tal­vi­sis­sa ul­ko­jak­sois­sa, on pa­kas­ta ve­de­tyn päi­vi­tyk­sen au­tent­ti­suut­ta, kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa nyt-het­keä. Tärkät­ty teat­raa­li­suus ja pir­tinpöytä­rea­lis­mi vi­lah­ta­vat jois­sain sisä­koh­tauk­sis­sa.
Lot­ti­na heh­keä Joan­na Haart­ti ja kuu­las Ter­hi Suor­lah­ti jäävät roo­lei­na hiu­kan kes­ken. An­tin vi­kit­te­lemä Sii­ri jou­tuu pi­kem­min kä­si­kir­joi­tuk­sen kuin tun­ne­kuo­hu­jen heit­te­lemäk­si. Oli­sin kai­van­nut lo­tan luon­ne­ku­vaan hie­no­va­rai­sem­paa sy­ventä­mistä niin kä­si­kir­joi­tuk­sel­ta kuin oh­jauk­sel­ta. Suor­lah­den va­kaam­pi Jaa­na nou­see vah­va­na lä­hi­ku­viin vas­ta lop­pu­vai­heis­sa, kun kos­ke­tus Ei­noon löy­tyy ja kan­taa ko­ti­rin­ta­mal­le saak­ka. Suor­lah­den roo­li oli­si vielä muis­tet­ta­vam­pi, jos se oli­si saa­nut enemmän pai­noa jo al­ku­vai­heis­sa. Mut­ta tässä­kin, niin kuin suo­mi­fil­meissä usein, nai­set jäävät taus­tal­le ja si­vu­hen­kilöik­si – mut­ta on­nek­si ovat kui­ten­kin so­ta­ta­ri­nas­sa mu­ka­na.
Lau­ri Til­ka­nen, pa­ri­na vii­me vuon­na isoi­hin roo­lei­hin nous­sut nuo­ri näyt­te­lijä, on op­por­tu­nis­ti­se­na ja lap­se­nus­kois­ta ka­ve­riaan höynäyttävänä Ant­ti­na sähköi­nen hah­mo, lop­puväläyk­sissä traa­gi­nen­kin lur­jus. Joo­nas Saar­ta­mo pää­see pitkästä ai­kaa pääo­saan ja luo to­del­la hie­non roo­lin Ei­no­na, jo­ka luot­taa Ant­tiin ja pet­tyy, mut­ta kas­vaa rin­ta­ma­ko­ke­muk­sis­taan sie­lul­taan ja sydä­meltään ai­kui­sek­si hen­kilök­si.
Nuo­re­na näyt­te­lijänä Saar­ta­mo hur­vit­te­li pää­roo­lis­sa Me­no­li­pus­sa Mom­ba­saan (2002). Sen jäl­keen Saar­ta­mo juut­tui si­vuo­siin, vi­lah­ta­maan koh­tauk­siin pul­lon kans­sa tai vetämään san­ka­ria tur­piin. Ei­no­na näyt­te­lijä syn­tyy uu­del­leen to­del­li­se­na löytönä. Saar­ta­mon suo­ri­tus piirtää ko­ti­mai­seen fil­miin par­haan mies­ku­van ai­koi­hin. On kos­ket­ta­vaa nähdä Saar­ta­mon oma äi­ti, Ei­ja Ah­vo, esittää ta­kau­tu­mau­nes­sa Ei­non ruu­miin­pe­sijä-äi­tiä.
Hil­jai­suu­den pie­niä täh­ti­het­kiä on tuo­hon, mie­li­ku­vis­sa ka­rum­paan, mut­ta var­mas­ti yhtä tun­teik­kaa­seen so­ta-ai­kaan so­vel­tu­va, täy­sin us­kot­ta­va koh­taus, jos­sa Ei­no vais­ton­va­rai­ses­ti pai­naa suu­del­man kä­si­var­sil­leen po­te­ros­sa sor­tu­neen ystävänsä kypärään.
Toi­sen­lais­ta herk­kyyttä on Jaa­nan ja Ei­non koh­taa­mi­ses­sa sau­nas­sa. Sau­nan oven­raa­meis­ta pal­jas­tu­va sen­suaa­li­nen nä­kymä nai­ses­ta yllättää pe­sey­tymään tul­leen Ei­non. Sau­naan kuu­lu­va­na­kin alas­to­muus esi­tellään ta­ri­na­ti­lan­tees­sa si­veäs­ti, mut­ta pidät­ty­vyys tun­tuu tässä eroot­ti­sem­mal­ta kuin mo­nes­sa ”­va­pau­tu­neem­mas­sa” fil­mi­ro­mans­sis­sa.
Sa­maa herkkää voi­maa on pa­rin so­danjäl­kei­sessä si­vii­liar­jes­sa, kun Ei­no pa­laa ko­tiin teh­taal­ta, pe­see kä­tensä pal­jus­sa ja vai­mo tu­lee mie­heen kiin­ni ta­kaapäin. Jo­tain ihail­ta­van on­nis­tu­nut­ta on ta­vas­sa, jol­la kum­pi­kin rak­kaus­koh­taus sel­viää il­man tur­hia rep­liik­kejä, kuin­ka ku­va-a­lan käyttö ja täyttö tar­kas­ti ra­ja­tuil­la var­ta­loil­la luo sykäh­dyttävää mi­se-en-s­ce­neä: ka­me­ran, ti­lan ja näyt­te­lijäin yh­teis­pe­liä. Saar­ta­mon ja Suor­lah­den pa­ri­työ on kuin ny­ky­tans­sia, jos­sa pel­killä asen­noil­la ja suun­nan koh­dis­ta­mi­sel­la vies­titään ja jae­taan kai­kil­le ymmär­rettä­viä, ikiai­kai­sia mer­ki­tyk­siä lä­hei­syy­den ko­ke­mi­ses­ta.
Hil­jai­suus on kym­me­nen mi­nuut­tia liian pitkä fil­mi. Kym­me­nen lop­pua­kin sillä on, mut­ta niistä puo­let oi­kein hy­viä. Ää­ni­maail­mas­sa ja mu­sii­kis­sa ai­heen kar­heus oli­si voi­nut ko­ros­tua pidät­tyväm­min, muun elo­ku­van hen­gessä, mut­ta vii­meis­tel­ty ja mie­tit­ty vai­ku­tel­ma soundt­rac­kis­ta nyt­kin jää.
Kir­ja­vai­sen oh­jauk­ses­sa on hen­keä ja sydäntä enemmän kuin oli muis­sa vuo­den 2011 Jus­si-suo­si­keis­sa. Ehkä kaik­ki on niin huo­nos­ti, että maail­man vi­he­liäi­syys pitää elo­ku­vis­sa rat­kais­ta ih­meillä tai ta­koa sa­no­ma päähän pesä­pal­lo­mai­lal­la. Mut­ta Hil­jai­suus is­tut­taa vielä sen ome­na­puun. Se muis­tut­taa ystä­vyy­den mer­ki­tyk­sestä ja it­sensä voit­ta­mi­ses­ta, in­hi­mil­li­syy­destä ja heik­kou­des­ta niin so­das­sa kuin rau­has­sa ja rak­kau­des­sa.
Hil­jai­suus on Kir­ja­vai­sen ja Sa­ler­von kau­nis kun­nia­no­soi­tus van­hem­mil­le ja iso­van­hem­mil­le, jot­ka fan­faa­reit­ta ja il­man san­ka­rin sä­de­kehää, rau­haa mie­lessään toi­voen, te­ki mitä voi vai­keis­sa, usein mah­dot­to­mis­sa olo­suh­teis­sa — taa­tak­seen de­mok­ra­tian tur­has­ta va­lit­ta­val­le pul­lamössö­su­ku­pol­vel­le. (HB)

Kuva, ääni & ekstrat

Kuvan tarkkuus tekee kunniaa hyvälle elokuvaajan työlle. Ääniraita soi kotimaiseksi elokuvaksi totuttua paremmalla intensiteetillä Ekstroissa traileri. (PS)
12/03/2012
12/03/2012

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy