Si­sus­tus­suun­nit­te­li­ja nä­kee keit­tiössään kak­si kuol­lut­ta las­ta, jot­ka is­tui­vat met­ros­sa hä­nen lä­hellään kuo­lin­het­kellään. Kuok­ka­vie­raat hor­jut­ta­vat mieltä, eikä sa­man­kal­tai­sia nä­kyjä nä­kevä nai­nen pa­ran­na asiaa. Elo­ku­va ei toi­mi kau­hu­na, vaik­ka ta­ka­kan­si ki­ven­ko­vaan niin väittää­kin. Sil­ti mie­len­kiin­to säi­lyi het­kittäin miet­tiessä ih­mi­sen ha­lua kieltää ki­vu­liaat ja häi­rit­sevät asiat mie­lestään. Van­ha sa­non­ta it­sel­leen re­hel­li­senä ole­mi­ses­ta kä­vi jäl­leen to­teen.

Ku­va oli jäl­leen ker­ran ko­rea­lai­sit­tain ta­val­li­sen peh­meä, hie­man ros­kai­nen ja vä­ri­sevä. Ää­ni­rai­ta oli myös tut­tua kes­ki­ta­soa. Ekst­rois­sa vain oh­jaa­jan ja näyt­te­lijän biot sekä kak­si trai­le­ria. (VPT)