Ny­kyi­siä asun­to­po­liit­ti­sia on­gel­mia ei voi edes ver­ra­ta sii­hen, mil­lais­ta työläis­per­hei­den asu­mi­nen oli vielä 1970-lu­vul­la. Jou­luk­si ko­tiin ku­vaa ti­lan­net­ta do­ku­men­ti­no­mai­ses­ti. Hel­sin­gin suu­ria be­to­nilä­hiöitä ra­ken­ta­va Ur­ho Suo­ma­lai­nen raa­taa il­lat oma­ko­ti­ta­lon­sa työ­maal­la.

Juo­ni kul­kee angs­ti­seen lop­puun­sa juu­ri niin kuin kat­so­ja ko­ko ajan osaa odot­taa. To­teu­tus on pe­rin jäykkää, vaik­ka näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­set (Paa­vo Pen­tikäi­nen, Ir­ma Mar­tin­kaup­pi) toi­mi­vat­kin.

Ar­vo­kas­ta elo­ku­vas­sa on sen ajan­ku­va. Kor­son kom­mu­nis­tien soit­to­kun­ta elävöittää van­ho­jen ve­te­raa­nien ka­ris­mal­la ta­pah­tu­mia.

Sa­mal­la le­vy on hyvä esi­merk­ki Finn­ki­non oi­vas­ta jul­kai­su­po­li­tii­kas­ta: myös vähäpätöi­simmät ko­ti­mai­set elo­ku­vat ovat osa tär­keää kult­tuu­ria. Ko­ke­muk­si­na ne päi­hittävät ai­kan­sa unoh­duk­siin jää­neet huo­not ro­maa­nit. Tässä on elo­ku­van pa­ra­dok­si. Mo­ni ai­koi­naan hymäh­del­ty teos saat­taa nous­ta myö­hem­min uu­teen len­toon. Jou­luk­si ko­tiin ei kui­ten­kaan yllä tähän kuin muu­ta­mas­sa koh­tauk­ses­sa.