Da­vid Ma­me­tin Pu­li­zer-pal­kit­tuun näy­telmään pe­rus­tu­va hi­das­tem­poi­nen ku­vaus pik­ku­hui­ja­reis­ta, jot­ka kaup­paa­vat kiin­teistöjä höynäy­tettä­vil­le ih­mi­sil­le.

Hämmäs­tyttävän ni­mekäs näyt­te­lijä­kaar­ti, jos­sa kaik­ki te­kevät sen mitä heiltä on to­tut­tu odot­ta­maan: Ke­vin Spa­cey on tun­tee­ton, Jack Lem­mon hel­lyttävä rep­pa­na ja Al Pa­ci­no vaah­toaa.

E­lo­ku­va on 90-p­ro­sent­ti­ses­ti pelkkää pu­het­ta, ja vaik­ka dia­lo­gi voi hy­vin­kin ol­la kes­kimääräistä kek­se­liäämpää, ei ju­tus­te­lus­ta lo­pul­ta jää pal­joa kä­teen. To­ki ju­tut viih­dyttävät ja is­tu­vat us­kot­ta­vas­ti elo­ku­van maail­maan, mut­ta lop­pu­tu­los on sa­ma kuin oli­si viettä­nyt päivän kärpä­senä pu­he­lin­myyn­ti­fir­man ka­tos­sa. Mitään uut­ta ker­rot­ta­vaa elo­ku­val­la ei enää ny­kypäivänä var­si­nai­ses­ti ole, mi­hin näh­den se on suo­ras­taan kä­sittämättömän yliar­vos­tet­tu, jos­kaan ei vail­la hy­viä het­kiään.