Pik­ku­poi­ka­na tämä tai­si ol­la niitä har­vo­ja mu­si­kaa­le­ja, jot­ka oli pak­ko hyväk­syä. Ge­ne Kel­lyn hyp­pe­lyt täy­tyi an­taa an­teek­si, kos­ka van­ho­jen seik­kai­lu­ta­ri­noi­den tyy­liin ka­don­nut kan­sa ja sa­la­peräi­nen lu­mous lei­ma­si­vat haus­kaa ta­ri­naa.