Johannes Linnankosken vanhahtava rakkauskertomus kääntyi perin kankeasti selluloidille Mikko Niskasen ohjauksessa.
Johannes Linnankosken vanhahtava rakkauskertomus (1905) kääntyi perin kankeasti selluloidille Mikko Niskasen ohjauksessa. Kaiketi tekijät tavoittelivat herkkää balladia, joka kuitenkin päätyi lapselliseksi vanhan tukkilaisromantiikan kuvaukseksi.
Kaikki tuntevat miesystäviä, jotka vetävät naisia puoleensa kuin kärpäsiä ja juuri siksi, että he rakastavat, jolleivät kaikkia maailman naisia, niin ainakin puolia. Yleensä tässä leikissä ei käy hyvin, ja sama kohtaloa uhkaa kosken ja aittojen sankaria Olavia.
Pertti Melasniemi edusti tähän aikaan modernia nuorta. Popparin elkeistä on vaikea muokata raskaan työn raatajaa, vaikka kiertävät tukkilaiset edustivat vastaavaa vaihtelua heräämässä olevien teinityttöjen mielissä. Miehen muusat tuntuvat perin kankeilta ja epäuskottavilta.
Tämän elokuvan katsominen on muutenkin kuin asiasisältönsä vuoksi aikamoinen kärsimys. Roskaista kuvaa on rankasti rajattu ylhäältä ja alhaalta. Hyvä että lähikuvissa ihmisten kasvot mahtuvat ruutuun. Ääniraidan dynamiikkaa edustaa pahinta suomettumista eli dialogista ei saa selvää ja musiikki pauhaa senkin edestä. Elokuvan paras antia on se, kun voi ihmetellä, ketä krediiteistä löytyykään: naistenmiehenä mieluusti julkisuudessa esiintyvä Panu Rajala vastasi ohjaajan kanssa käsikirjoituksesta, Osmo Harkimo kuvasi ja poika Hjallis toimi klaffipoikana. Ei ekstroja. (PS)