Ohjaaja-käsikirjoittaja Woody Allen on kypsä mestari.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Woody Allen on kypsä mestari. Aidon auteurin filmit kantavat tekijänsä leimaa. Nyt Allen rakentaa omintakeista universumiaan kommentoimalla aiempaa uraansa ja varioimalla vanhoja teemoja.
Midnight in Paris on vastinpari hienolle Kairon purppuraruusulle (1985). Aiemmassa teoksessa mustavalkofilmin tähti astui kankaalta yleisön joukkoon ja vei yhden katsojan mukanaan elokuvan sisälle. Mia Farrow esitti filmifania, joka pakeni avioliittoaan valkokangasseikkailuun. Vasta loppuratkaisu palautti naisen kirpeään todellisuuteen, johon Hollywoodin eskapismi voi tarjota hetken lohdun.
Midnight in Paris kertoo nyky-Hollywoodin käsikirjoittajasta, joka haaveilee kirjailijan urasta. Morsiamen bilettäessä Owen Wilsonin esittämä Gil flaneeraa mystisesti 20-luvun Pariisissa ja sukkuloi sen kirjallisissa salongeissa. Lopuksi todellisuus vetää pitemmän korren kuin kuolleiden epookkien nostalgia. Happy endissä väreilee silti ikuinen Pariisi ja jazz-ajan musiikki soi.
Yleisö ja arvostelijat väsyivät Woody Alleniin Miehiä ja vaimoja (1992) elokuvan jälkeen. Tuli heikompia filmejä ja samaan aikaan ohjaaja vielä erosi Mia Farrow’sta ja meni naimisiin tämän adoptiotyttären, 35 vuotta itseään nuoremman Soon Yi Previnin kanssa. Mutta nyt 75-vuotiaan elokuvantekijän uralle koitti vihdoin intiaanikesä ja kuherruskuukausi kriitikoiden kanssa.
Midnight in Paris on Allenin suosituin elokuva vuosikymmeniin. Se on saanut hyvät arvostelut ja huomiota festivaaleilla. Myöhäisteosten joukossa postmoderni Pariisi-komedia on Allenin isoin kassamenestys. Suosion suo verrattoman tuotteliaalle ohjaajalle, vaikka hän on tehnyt parempiakin filmejä, myös 2000-luvun puolivälin jälkeen.
Kuka voisi vastustaa Pariisia? Sisäinen turistimme innostuu sen kauneudesta, romantiikasta ja historian elävistä kerroksista. Manhattanissa (1979) Gershwinin musiikki saatteli kaupunkikuvia, nyt Pariisin otoksia säestää Allenin ihaileman Sidney Bechet’n sopraanosaksofoni. Kuvaajat Darius Khondji ja Johanne Debas hukuttavat katsojan postikorttinäkymiin. Turisti-Pariisi saadaan alta pois ja voidaan keskittyä tarinaan, ihmisiin ja puheeseen.
Midnight in Paris pudottelee bongattavaksi kulttuurien ja taiteiden kohtauspaikkana tunnetun Pariisin kulta-aikojen merkkinimiä. Tunnistaminen on hauskaa, mutta turhauttaa lopulta. Artistikliseet, roolitulkintojen pilakuvat ja taidepuheen trivia ovat perusteltuja parodian kannalta. Mutta ideat ovat nyt hakusalla. Filmistä tulee stand up -komiikan puujaloilla astelevaa legendojen ohimarssia. Picasson ja Buñuelin näköisyyskin on sinnepäin. Epäautenttiset koristeroolit eivät vakuuta. Vain Tom Hiddleston kirjailija Scott Fitzgeraldina piirtää ihmistä eikä karikatyyriä.
Owen Wilson ei mahda mitään sille, että Gil on ohjattu Woody-klooniksi. Näyttelijä vispaa käsiään ja solkkaa näppäriä repliikkejä. Aikahyppyä Gil ihmettelee suu auki ja silmät seisoen. Otoksen käsittää hauskaksi, jos näkee mielessään Allenin Wilsonin paikalla.
Kathy Bates on vaikuttajanainen Gertrude Stein, mutta pihviä ei roolista löydä.
Kirjailijavaimo Zelda Fitzgerald ärsyttää neurootikkona. Marion Cotillardin taiteilijaheila ja Léa Séydoux’n nykyneito ovat ihailulla alistettuja kaunottaria, toiveunia vailla omaa tahtoa. Presidentinrouva Carla Bruni ei pääse laulamaan, vaan uppoaa turistioppaana taustaan.
Pariisin iltahämärä ja musiikkivalinnat hurmaavat kyllä. Ajoittain filmi viihdyttää, varsinkin Adrien Brodyn herkutellessa surrealistimaalari Dalína, joka näkee vain sarvikuonoja. Vireeseen Allen pääsee pistellessään nykyajan pinnallisuutta. Rachel McAdams nauttii tarratessaan morsiamen rooliin. Inez on vanhoillinen, keskiluokkainen republikaani, joka mieluummin shoppailee kuin kävelee romanttisesti sateessa.
Elokuva ja unet ovat Woody Allenille valheita, jotka paljastavat totuuden. Keskiyön kellojen soidessa Gil putoaa kulttuurihistorian mustaan aukkoon, aikavyöhykkeiden kaninkoloon, mutta palaa jotain oppineena. Joku väittää, että Gil pakenee nostalgiaan, koska ei kestä nykyaikaa. Mutta morsiamen ja appivanhempien edustama nykyhetki onkin kestämätön. Gil parantuu nostalgiasairaudesta vasta ymmärtäessään, ettei mennyttä kannata kaihota. Kulttuuriperinnön henkisistä ja aineellisista rikkauksista voi nauttia täysin rinnoin myös nykyisyydestä käsin. (HB)