Bos­to­ni­lai­nen täh­ti­tie­tei­lijä (Ni­co­las Ca­ge) koh­taa ou­don nu­me­roar­voi­tuk­sen, jo­ka al­kaa pik­ku­hil­jaa vai­kut­taa suo­ra­nai­sel­ta Jo­han­nek­sen il­mes­tyk­seltä. Knowing, eli vain le­vyn ta­ka­kan­nes­sa suo­ma­lai­sel­ta ni­meltään Tie­to, pys­tyy pik­ku­hil­jaa ra­ken­ta­maan jän­ni­tystä, mut­ta kaa­tuu tur­han tut­tui­hin piir­tei­siin, jot­ka muis­tut­ta­vat kai­ken maail­man Fi­nal Des­ti­na­tion –­huu­hai­lu­ja tai mui­ta maail­man lop­pu tu­lee –ai­hei­sia ku­vael­mia. Laa­tu­ta­sol­la kui­ten­kin py­sy­tellään, minkä osoit­taa tyy­likkääs­ti to­teu­tet­tu lop­pu­rat­kai­su.

S­ci­fi-ai­heis­ten elo­ku­vien pe­ri­syn­ti on usein siinä, että kä­si­kir­joit­ta­jat käyttävät lii­ke­nevän va­ran­ton­sa mie­len­kiin­toi­sen ja mie­li­ku­vi­tus­ta kii­hot­ta­van lähtöa­se­tel­man ke­hit­te­lyyn. Kat­so­jan odo­tuk­set nou­se­vat ää­rim­mil­leen, kun­nes ba­naa­li lop­pu­rat­kai­su mätkäistään päin sil­miä. Kir­jai­li­ja Ray Brad­bu­ry ei ikinä sor­tu­nut tähän, vaan kas­vat­ti jän­ni­tettä pik­ku­hil­jaa il­keään lop­pu­kie­mu­raan saak­ka. Tässä suh­tees­sa Knowing – Tie­to ei hä­peä la­ji­tyyp­pinsä edessä.