Mic­hael Ha­ne­ke, Itä­val­lan oma kuo­liaak­si­nau­rat­ta­ja, on jäl­leen osaa­mi­sa­lueen­sa yti­messä. Hap­py End ku­vaa rans­ka­lai­sen suur­per­heen ah­dis­tus­ta syn­kin filt­te­rein. Por­va­ril­li­siin pii­rei­hin si­joit­tu­vas­sa ma­sen­nuk­ses­sa on jo­tain eri­tyi­sen kos­ket­ta­vaa. Aris­tok­ra­tian it­se­tu­ho rii­pai­see sy­vemmältä. Ha­ne­ken vi­sios­sa eivät suu­pie­let hy­myyn vään­ny. Elämä on ma­sen­nuslääk­kei­den ja it­se­mur­ha­suun­ni­tel­mien täyttämä kär­si­mys, jon­ka ai­noa to­del­li­nen täyt­ty­mys on en­ne­nai­kai­nen ja luon­no­ton kuo­le­ma.

Hap­py End ajau­tuu ala­ku­los­saan tu­tul­le pe­li­kentäl­le, alueel­le jos­sa Ha­ne­ke päästää it­sensä omien sääntö­jensä mu­kai­ses­ti tur­han hel­pol­la. Su­rus­sa ja sur­keu­des­sa vel­lo­mi­ses­ta tu­lee te­ho­kas­ta vas­ta siinä vai­hees­sa, kun an­taa Au­rin­gon pil­kah­taa edes het­kek­si. (VA)