Sean Penn on 1980-luvun mustahuulikansan entinen idoli, joka ei ole koskenut 20 vuoteen kitaraan.
Sean Penn on 1980-luvun mustahuulikansan entinen idoli, joka ei ole koskenut 20 vuoteen kitaraan. Mies puhuu Ozzy Osbournen tapaan kuin lapsi eli vuosikausien stimulanttien käyttö on vaatinut veronsa. Irlantilaisessa linnassaan asuva kylän hupsu merkkihenkilö joutuu palaamaan maailmalle, kun isä on kuollut New Yorkissa. Matka vie hänet americanalle outojen ihmisten pariin. Goottimaski ei juuri tunnu kummalta ortodoksijuutalaisten, tatuoitujen baarienmiesten, jättipalapeliä kokoavien motellinpitäjien tai entisten keskitysleirivartijoiden joukossa.
Filosofiaa ja psykologiaa tihkuva elokuva on lopulta aika vaikeasti määriteltävissä, mutta sillä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Tämä on hauska ja vakava yhtä aikaa. Erilaisten yksityiskohtien analysointi riittää jo katselukokemukseksi, mutta myös Pennin suoritus on syy katsoa tämä elokuva. The Cure –yhtyeen Robert Smith on luultavasti katsonut tämän ja häkeltynyt.
Kuva piirtyy hieman turhan tarkasti. Toisaalta DVD tuntuu rinnalla levottomalta. Selkeä ääniraita soi molemmissa. Soundtrackin kohokohtia on Talking Headsin David Byrnen live-esitys. Byrne vastasi osin elokuvan musiikista, eikä tarinakaan ole hänen tuotannolleen mitenkään outo. Ei ekstroja. (PS)