An­ne Fran­kin päivä­kir­ja kuu­lui ai­koi­naan jo­kai­sen nuo­ren lu­ki­jan, ai­na­kin tytön, va­kio­lu­ke­mis­toi­hin. Kol­me­tois­ta­vuo­tiaan juu­ta­lais­tytön traa­gi­nen ta­ri­na kos­ket­taa en­nen kaik­kea sik­si, että se oli tot­ta. Nat­seil­ta kät­key­tyvä per­he on help­po sa­mas­tu­mis­koh­de, mut­ta to­teu­tus­kin on tai­ta­va: klaust­ro­fo­bia kie­do­taan ih­mi­soi­keus­fi­lo­so­foin­tiin. Hie­noa on se, että nyt on tar­jol­la täys­pitkä ver­sio, sillä elo­ku­van kes­toa ty­pis­tet­tiin vä­lillä pa­ri­kym­mentä mi­nuut­tia. Ku­vaus­ryhmä käyt­ti osin al­ku­peräistä ta­loa ku­va­tes­saan Amst­ra­da­mis­sa.