Daniel Craigin debyyttibondissa, Casino Royalessa, oli oikea tunnelma, tyylitajua ja raikkaita dynaamisia tasoja.
Daniel Craigin debyyttibondissa, Casino Royalessa, oli oikea tunnelma, tyylitajua ja raikkaita dynaamisia tasoja. Quantum of Solace ei tarjonnut oikeaa tunnelmaa, ja dynamiikka oli suoraan tietokonepeleistä. Tämä tausta pani arvelemaan jo ennen ensi-iltaa, että tiukka ohjausliike on tulossa. Näin pystyi päättelemään myös ohjaajan nimestä. Sam Mendes on laatuohjaaja, kun katsoo koko James Bond -kaanonia.
Klassinen alkukohtaus vakuutti. Takaa-ajo ei ollut mitään parkour-pomppimista, vaan hienostuneen koreografin suunnittelemaa liikettä. Tätä seurannut tunnarimusiikki on silkkaa nostalgiaa.
M:n menneisyys on koko elokuvan perustana. Freudkin olisi ylpeä koko tarinan oidipaalisesta motiivista. Vanhaa käytetään maukkaana antiteesinä ja vastakohtana modernille kyberterrorismille.
Loppukohtaus soi 1960-luvun tunnelmissa: Animalsin versio John Lee Hookerin Boom boom –klassikosta osuu kuin nyrkki silmään, vaikka ampuminen tarkoitti alunperin naiseniskemistä eikä ampumista. Ja vanha kunnon Aston Martin DB5 hyrähtää käyntiin. Toinen jalka on kuitenkin nykyajassa, mitä symboloi uusi Jaguar XJ. Jopa tämän edeltäjä x.350-malli vilahtaa kuvassa, eikä sattumalta. Uudessa. 007:ssa kunnoitetaan koko 50 vuoden rupeamaa.
Monelta katsojalta jäi luultavasti huomaamatta exit-kohtauksen hauska aikaparadoksi. Ohjaaja Mendes antaa vaikutelman kuin palattaisiin tavallaan alkuun, ja M ja Moneypenny vasta tapaisivat sen lopullisen Bondin, jonka Sean Connery loi.
Kuten kaikissa hyvissä romaanisarjoissa, katsoja unohtaa perin äkkiä, miten juonta kuljetettiin. Se lupaa hyvää jälkimarkkinoilta. Tähän on mukava palata.
Sen kuitenkin muistaa, että Bond palaa kuolleista kuin Sherlock Holmes Reichenbachin putouksilta, äitisyndroomaa elävä pahis on odotetusti yksi sarjan parhaimpia (Javier Bardem), uusi Q-valinta (Ben Whishaw) onnistui ja saatiin M, joka toivoakseni jaksaa vielä muutaman jakson.
Kaiken kaikkiaan uusin Bond tarjoaa hienon tunnelatauksen. Se on hyvin harvinaista toimintaelokuvassa: näistä ihmishahmoistahan välittää. Kaiken huipuksi tämä koskee myös pahiksia, vaikka tämä ei ehkä liity ruotsalaisista tv-sarjoista tuttuun Ola Rapageen, joka suoriutui alkukohtauksen salamurhaajan roolistaan pystypäin.
Alaikäisiä katsojia tullee varmaan videokierroksella ilahduttamaan se, että Bond tuntuu nykyään muistavan miten, mutta ei enää miksi. Toisin sanoen rakkauskohtaukset ovat harvinaisen vähissä. Daniel Craig luo entisestäänkin realistisemman agentin. Bondiksi tämä on perin paljon.
Ryminät on vaikea lopettaa hyvin. Tässäkin tekijätiimi onnistui. Skyfall nousee 1960-luvun jälkeisten nykybondien kärkeen Casino Royalen rinnalle.
Kuva ja ääni ovat laatuluokkaa. Aivan moitteitta ei silti päästä, eikä tämä ole myöskään mikään referenssilevy uudelle kotiteatterille. Pari-kolme kertaa Aston Martinin jäähdyttäjä ja Bondin pienikuvioinen solmio kärsivät sellaisesta aliasing-värinästä, jota enää harvoin tulee vastaan BD:llä. Pienellä vaivalla nekin olisi korjattu. DVD-versiossa nämä ongelmakohdat ovat toki paljon selvempiä. Muuten pidin DVD:n levollisesta pehmeydestä. Jopa ääniraidan suora raakuus oli mieleeni. Musiikki toistuu molemmissa komeasti. Ekstroihin on tallennettu kaksi kommenttiraitaa, 59 min. Shooting Bond –dokumentti, 4 min. ensi-illasta, soundtrack-mainos ja traileri. (PS)