Me­lan­ko­li­sen hi­das­ve­toi­nen draa­ma isästä (S­te­ve Ca­rell va­ka­vas­sa roo­lis­sa), jo­ka yrittää vetää poi­kan­sa ta­kai­sin huu­mei­den pa­ris­ta tähän maail­maan.

Toi­si­naan pi­ka­ke­lauk­sel­la ti­lan­tees­ta toi­seen tiensä löytävä ker­to­mus on­nis­tuu ole­maan yhtä ai­kaa hi­das ja no­pea, us­kot­ta­va ja etäi­nen. Ker­to­mus mais­tuu to­sielämästä uu­te­tul­ta tai­pa­leel­ta, jon­ka hah­mot eivät ole hy­viä eivätkä pa­ho­ja — eivätkä kier­teen rat­kai­sut no­pei­ta, mut­ta ehkä kui­ten­kin il­mi­sel­viä.

E­lo­ku­va ha­luaa va­lis­taa kat­so­jaan­sa ja opet­taa ymmärtämään me­ta-am­fe­ta­mii­niin kiin­ni jää­neitä. Ar­ki­sis­ta ti­lan­teis­ta ai­vo­jen mag­neet­ti­ku­viin kul­ke­va an­ti on kuin do­ku­men­taa­ri­mai­ses­ti en­simmäi­sessä per­soo­nas­sa ker­rot­tu es­see, jo­ka hyö­dyntää elo­ku­vaa ker­ron­nan vä­li­kap­pa­lee­na, mut­ta ha­luaa ot­taa ai­heen­sa hal­tuun täy­si­val­tai­ses­ti. Ta­voi­te on kun­nioi­tet­ta­va ja to­teu­tus pä­tevä. Elo­ku­va­na tämä on fi­lo­so­fi­nen tai­val.