Australia on ennakkomainettaan parempi suuren tyylin viihde-elokuva.
Australia on ennakkomainettaan parempi suuren tyylin viihde-elokuva. Nicole Kidman ja Hugh Jackman täyttävät isot pääroolit vangitsevasti ja pahvikuviksi piirrettyjä konnia näyttelevät Australian filmimaailman parhaat voimat. Ohjaaja Luhrmann on myös tehnyt oikean valinnan visioidensa toteuttamiseksi: naiselokuvaajia ei vieläkään usein tule vastaan ja Mandy Walkerkin tekee loistavaa jälkeä Australian kuumissa, valkohehkuisissa maisemissa.
Luhrmannin elokuvissa ei ole yhtään vakavasti otettavaa hetkeä. Silloinkin, kun hän käsittelee sotaa, riistoa tai kuolemaa, kuten nyt, ohjaaja-käsikirjoittaja kaihtaa realismia ja löytää ratkaisut romanttisen fantasian ja seikkailun keinoin. Tämä ei ole moite, sillä ohjaaja on lahjakas eskapistisen viihteen tekijä. Hänen ensimmäinen elokuvansa, tanssifilmi Strictly Ballroom – Kielletyt askeleet (1992), on yhä hänen terävin ja onnistunein työnsä. Seuranneet Romeo + Julia ja Moulin Rouge! olivat vanhojen aiheiden säkenöiviä päivityksiä, ohuenohutta elokuvailua, joka kuitenkin tuotti suurta iloa silmälle ja korvalle.
Kun Oliver Stone ehätti ensimmäisenä tekemään Colin Farrellin kanssa katastrofielokuvan Aleksanteri Suuresta, joutui Luhrmann hautaamaan Leonardo DiCaprion kanssa valmistelemansa kilpailevan version ja etsimään jotain uutta ja isoa aihetta.
Australiassa se löytyi. 168 minuuttiseen tarinaan ohjaaja sisällyttää mantereen ristiriitojen repimän historian alkuperäisasukkaille tehtyine vääryyksineen, mutta myös maan loistokkaan luonnon ja elinvoiman erikoislaadun. Kaikki romanttisessa, hattarankevyessä ja kuvitelmiin käärityssä lahjapaketissa.
Kidman esittää leskeksi jäänyttä brittiä Lady Ashleytä, joka yrittää saada perimänsä karjatilan Faraway Downsin pystyyn alennustilastaan. Hugh Jackmanin näyttelemän Droveriksi kutsutun karjanajajan kanssa hän pistää kampoihin karjamonopolia tavoittelevan King Carneyn ja hänen kätyriensä valtauspyrkimyksille.
Australian alkuosa kuvaa suurta karjanajoa Darwinin kaupunkiin. Kohtauksissa näkyy kaikuja John Fordin ja Howard Hawksin draamaa ja komediaa sekoittaneiden westernien kapakkatappeluista ja cowboytarinoista. Loppupuoli huipentuu sankarien kohtaloihin sodan jaloissa, kun Japanin keisarin ilmavoimat hyökkäävät 1942 Darwiniin suuremmalla voimalla kuin edellisvuonna Pearl Harboriin.
Lännenelokuvat tuo mieleen myös valkoisten ongelmallinen suhde Australian alkuperäiskansaan. Nullah on 13-vuotias valkoisen ja aboriginaalin jälkeläinen, jonka Lady Ashley pelastaa laillistetulta rasismilta kirkon kasvatuslaitoksesta. Kipeäkin tilanne ratkaistaan optimistisessa seikkailuhengessä. Sydämet sulattava Brandon Walters edustaa Luhrmannille Hollywoodin kulta-aikojen eksoottista Sabua, joka valloitti katsojat Kiplingin Viidakkokirjasta tehdyssä filmissä 30-luvulla. Tähän elokuva viittaa nimittämällä yhden hahmoista Kiplingiksi ja vieläpä järjestämällä loppuun Disneyn version tyylisen ihmepelastuksen.
Kidman lohduttaa Nullahia laulamalla tälle Ihmemaa Ozin teemalaulun (aasinsiltana siihen, että Australian slanginimityskin on lyhyesti ”Oz”). Kyynelehtivästä kohtauksesta tulee hauska, koska ”Pomorouva” muistaa sanat vain epämääräisesti. Harmi kyllä, klassikkosävel on sijoitettu tarinaan keskeisesti. Se on liian tuttu ja tuo mieleen hienomman filmisadun, jonka rinnalla suurelokuva Australia pienenee kääpiöksi.
Luhrmann käyttää laulua koodina kuten Hitchcockin Mies joka tiesi liikaa. Mutta siinä tarjottiin sentään katsojille aivan uusi iskelmä Que Sera Sera. Australia olisi voinut vaikkapa animaation Wall-E malliin käyttää musiikkiviitteenä vähemmän kulunutta klassikkoa kuin Sateenkaaren tuolla puolen.
Tekijöiden ideat eivät riitä koko pitkää kestoa. Loppuhuipennus, jossa abopoika joutuu vaaraan kerta kiellon päälle ja konnille soivat kohtalon kellot, on torttua tortulle ja selvä hätäratkaisu. Silti Luhrmannille voi nostaa hattua yritteliäisyydestä ja muodon hallinnasta: Australia ei pitkästytä.
Droverin oikeana kätenä nähdään David Ngoombujarra, josta käsikirjoitus on vaarassa tehdä naiivin ja uhrattavan symbolin, ”hyvän intiaanin”. Sen sijaan veteraaninäyttelijä David Gulpililin arvokkuutta isoisä King Georgena ei mikään himmennä. Hänen esimerkistään tarinaan tulee aboriginaalien perinteisiä käsityksiä maailman luomisesta ”uniaikana” ja suunnistamisesta erämaissa ”laululinjojen” mukaan. Nullah haluaa päästä myös ”kulkemaan”, miesten itsenäistymisriittiin kuuluvalle vaellukselle, jota Nicolas Roeg käsitteli 28:ssa filmissä esiintyneen Gulpililin tärkeässä ensielokuvassa Walkabout (1971).
Tuo Roegin teos olisikin syytä nähdä Luhrmannin maukkaan viihdehistoriikin rinnalla. Suositeltavia australialaisia ovat myös Peter Weirin Huviretki hirttopaikalle, Viimeinen aalto ja Gallipoli, Philippe Moran Mad Dog Morgan ja rotusortoon pureutuvat Phillip Noycen Varastetut lapset sekä Fred Schepisin väkevä Jimmie Blacksmithin laulu. (HB)
Kaunis ja tarkka kuva, vaikka BD toki on ylivertainen. Hyvin erotteleva ääniraita. Ekstroissa 2 min. poistettuja kohtauksia, mutta ei BD:n pitkiä dokumentteja. Mukana on ylimääräinen digital copy –levy, jolla elokuvan voi helposti ladata kannettavalle soittimelle tai PC:lle. (PS)